Me asetuimme paikoillemme oljille, kuomuvaatteen alle, ja levähtänyt hevonen lähti taas hyvää vauhtia.
Oljilla kuomuvaatteen alla maatessamme emme olleet kätkössä ainoastaan ihmisiltä, vaan kylmältä tuuleltakin, joka alkoi puhallella. Kun kielellä kosketti huulia, niin maistui suolalle, ja se osotti, että olimme jo lähellä merta. Pian huomasimme valon, joka säännöllisillä väliajoilla sammui ja sitten taas paistoi kirkkaasti: se oli majakka. Me olimme tulossa perille.
Bob pysäytti hevosen kävelemään ja ajoi muutaman tien poikki. Sitten hän laskeusi kärryistä ja käski meidän pitää hevosta. Hän meni katsomaan, oliko veljensä mennyt ja voimmeko vaaratta mennä laivaan.
Minusta tämä aika, jonka Bob oli poissa, tuntui kauhean pitkältä. Emme sanaa vaihtaneet. Vähän matkan päässä meistä pauhasi meri rannikkoa vasten yksitoikkoisella kohinalla, joka lisäsi levottomuuttamme. Mattiaa värisytti niinkuin minuakin.
Vihdoin kuulimme askeleita tieltä, jota Bob oli mennyt. Bob sieltä varmaan palasi. Minun kohtaloni oli päätetty. Bob ei ollutkaan yksinään.
"Tässä on veljeni", sanoi Bob. "Hän ottaa teidät mukaansa laivaansa ja opastaa teidät sinne, ja nyt me eroamme, sillä tarpeetonta on kenenkään tietää, että minä olen ollut täällä."
Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän keskeytti: "Ei puhuta siitä, sillä pitäähän toisiaan auttaa, kukin vuorostaan. Me kyllä vielä tapaamme toisemme, ja olen hyvilläni, kun olen saanut auttaa Mattiaa."
Me seurasimme Bobin veljeä ja tulimme pian kaupungin kaduille, joilla vallitsi hiljaisuus, ja sitten vähän matkaa kuljettuamme olimme rantasillalla, jossa merituuli puhalsi kasvoihimme.
Bobin veli, sanaa lausumatta, osotti meille muuatta alusta, joka oli taklattu kutteriksi. Me ymmärsimme, että se oli hänen, ja muutamien minuuttien kuluttua olimme siinä. Hän vei meidät pieneen kajuuttaan.
"Minä lähden kahden tunnin kuluttua", sanoi hän. "Olkaa te täällä sen aikaa ja hiljaa."