Kun hän oli lukinnut kajuutan oven, niin Mattia hiljaa heittäysi minun syliini ja suuteli minua. Häntä ei enää värisyttänyt.
XIX.
Bobin veljen lähdettyä oli laivassa hiljaista jonkun aikaa, niin ettemme kuulleet muuta kuin tuulen tohinan mastoissa ja veden loiskeen laivan sivua vasten. Mutta sitten vähitellen alkoi syntyä elämää, alkoi kuulua askeleita sillalta, heitettiin köysiä, laskettiin ja nostettiin ankkureita, kinungit vinkuivat ja väkipyörät rämisivät, purjeita nostettiin, peräsin natisi ja alus kallistui vasemmalle puolen, alkoi keikkua: — me olimme matkalla, minä olin pelastettu.
Pian alkoi laiva keikkua yhä ankarammin ja meri pieksää tuimasti sen kylkeen.
"Mattia parka", sanoin toverilleni ojentaen hänelle käteni.
"Ei haittaa", sanoi hän, "kunhan sinä olet pelastettu. Muuten minä arvasin, että tällaista tulee. Kun olimme kärryissä, niin katselin, kun tuuli heilutteli puiden latvoja, ja ajattelin, että merellä saamme tanssia: tämä nyt on tanssia."
Samassa aukesi kajuutanovi.
"Nyt ei ole enää mitään hätää, jos tahdotte nousta kannelle", sanoi
Bobin veli.
"Missä sitä on vähimmin kipeä?" kysyi Mattia. "Makuullaan."
"No minä makaan", ja hän pani pitkälleen lattialle. "Laivapoika tuo teille tarpeellisen kapineen", sanoi kapteeni.