"Kun Mattia oli minulle kertonut asian, niin kielsin hänen siitä puhumasta kenellekään, sillä vaikka olinkin vakuutettu, että pieni Remi raukka oli lapseni, niin minun piti kuitenkin saada todistukset siitä, ettei mikään erehdys voisi olla mahdollista. Mitä tuskaa olisikaan, rakas poikani, tuottanut se, että ensin syleiltyäni sinua lapsenani olisin tullut sitten sanomaan, että olemme erehtyneet! Minulla on nyt nämä todistukset, ja me olemme yhdistetyt iäksemme. Nyt elät aina äitisi, veljesi ja — hän viittasi Liseä ja Mattiaa — niiden kanssa, jotka sinua ovat rakastaneet onnettomuudessasi."
XXI.
Monet vuodet ovat vierineet, mutta ne ovat olleet lyhyviä, sillä ne ovat olleet pelkän onnen vuosia.
Tätä nykyä asun Englannissa, Milligan-Parkissa, isäni kartanossa.
Kodittomalla, elämän myrskyihin jätetyllä lapsella, joka oli sattuman leikkikaluna, ilman majakkaa elämän avaralla merellä, jossa hän taisteli, ilman turvallista satamaa, hänellä on nyt äiti ja veli, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat, mutta hänellä on esi-isätkin, jotka hänelle ovat jättäneet isänmaassaan kunnioitetun nimen ja suuren omaisuuden.
Pieni kurja raukka, joka lapsena on viettänyt niin monta yötä ladoissa, navetoissa tai paljaan taivaan alla metsässä, omistaa nyt vanhan historiallisen linnan, jossa käy paljon uteliaita ja josta opaskirjat mainitsevat.
Se on vähän matkan päässä länteen siitä paikasta, jossa astuin laivaan oikeudenpalvelijain minua ajaessa takaa, metsäisen laakson kupeella meren läheisyydessä. Se on kuution muotoinen, suuri pyöreä torni joka kulmassa. Kaksi etusivua, toinen etelää, toinen länttä kohden, on kauniitten köynnöskasvien ympäröimiä; pohjoisen- ja idänpuoleiset sivut ovat murattien peitossa, ja puutarhuri saa pitää tarkkaa ja alituista huolta, etteivät ne peitä koristuksia ja kauniita marmoriveistoksia akkunain päällä ja paneleissa. Laaja puisto on ympärillä, jossa on vanhoja puita, joita ei kirves eikä vesuri koskaan ole koskenut; sitä kastelevat kirkkaat purot, jotka valelevat sen aina vihantaa maata.
Kuuden kuukauden ajalla, jonka olemme olleet täällä, olen monet tunnit viettänyt arkistossa, jossa säilytetään tilan perukirjat ja perheen paperit. Siellä olen istunut kumarassa laajan tammipöydän ääressä, jonka vuodet ovat mustentaneet. Minä en kuitenkaan tutki näitä perukirjoja enkä perheen asiapapereita, vaan selailen muistikirjaani järjestellen muistiinpanojani.
Meillä on pian ensimäisen lapsemme Mattian ristiäiset, ja tässä tilaisuudessa, johon kokoontuvat linnaamme kaikki, jotka pahoina päivinäni ovat olleet ystäviäni, haluan heille kaikille tarjota kertomuksen seikkailuistani, joissa he ovat osallisia, antaa sen kiitollisuuteni osotteeksi avusta, jota he ovat minulle antaneet, ja rakkaudesta, jota he ovat osottaneet — minua poika raukkaa kohtaan.
Tästä heidän tapaamisestaan linnassamme eivät he tiedä, ei vaimonikaan, jolle en ole sanonut, että hän saa nähdä isänsä, veljensä, sisarensa ja tätinsä, joita hän ei siis arvaa odottaakaan. Ainoastaan äitini ja veljeni tietävät salaisuuden. Jollei mitään estettä satu, niin kaikki ovat kattomme alla tänä iltana, ja minulla on ilo nähdä heidät ympärilläni pöydässä.