Yksi kuitenkin on poissa tästä juhlasta, sillä niin suuri voima ja valta kuin rikkaudella onkin, sillä ei kuitenkaan saa elämään sitä, joka elämän on jättänyt. Vanha rakas isäntäni, miten olisinkaan ollut onnellinen, jos olisin saanut turvata vanhuutenne! Te olisitte saanut riisua yltänne lammasnahkaturkkinne ja vanhan samettiliivinne, teidän ei olisi enää tarvinnut sanoa aina uudelleen: "Eteenpäin, lapseni!" Kunnioitettu vanhuus olisi antanut teidän kohottaa valkoisen päänne ja ottaa uudelleen oman nimenne. Vitaliksesta, vanhasta kulkurista, olisi tullut Carlo Balzani, entinen kuuluisa laulaja. Mutta mitä taipumaton kuolema ei ole sallinut minun tehdä teille, sen olen tehnyt muistollenne, ja Parisissa, Montparnassen hautausmaalla, on nimenne Carlo Balzani kirjoitettu hautapatsaaseen, jonka äiti pyynnöstäni on teettänyt, ja siinä oleva rintakuvanne, joka on tehty suurimman maineenne aikana otetun valokuvan mukaan, muistuttaa kuuluisuudestanne niille, jotka teille ovat suosiotaan osottaneet. Tästä rintakuvasta on minulla valettu jäljennös. Se on tuossa, ja kirjoitellessani kertomusta ensimäisen vuoden kokemuksistani on katseeni usein etsinyt silmiänne. Minä en ole teitä koskaan unhottanut enkä koskaan unhota. Kun minä tuossa hylätyn lapsen vaarallisessa elämässä en ole kompastunut, se on teidän ansionne, teidän opetustenne, teidän esimerkkinne ansiota, rakas isäntäni! Ja juhlassamme on teille paikka varattu: jos te ette näekään minua, niin minä kuitenkin näen teidät vierelläni.
Mutta tuolla tulee äitini. Minä näen hänet sellaisena, kuin hän oli ensi kerran nähdessäni hänet Joutsenessa, jaloilla kasvoillaan lempeys ja hyvyys, ainoastaan suru, joka silloin alituisesti asui hänen kasvoillaan, on nyt poistunut.
Hän kulkee Arthurin käteen nojaten, sillä nyt ei äiti tue heikkoa ja horjuvaa poikaa, vaan on pojasta tullut kaunis, voimakas nuorukainen, pystyvä kaikkeen urheiluun, taitava ratsastaja, sitkeä soutaja, rohkea pyssymies, joka hellällä huolella tarjoo käsivartensa äidilleen. Vastoin hänen setänsä, herra James Milliganin vakuutuksia on tapahtunut ihme: Arthur on elänyt ja elää.
Heidän takanaan näen tulevan vanhan vaimon, joka on puettu ranskalaiseen tapaan ja kantaa sylissään pienen pientä lasta, joka on puettu valkoisiin: vanha vaimo on Barberinin emäntä, ja lapsi on minun poikani, pieni Mattia.
Löydettyäni äitini tahdoin Barberinin emäntää jäämään luoksemme, mutta hän ei taipunut. "Ei, pikku Remini", sanoi hän silloin, "minä en asetu äitisi luokse nyt tällä kertaa. Sinä rupeat tekemään työtä tullaksesi tiedoiltasi ja opiltasi oikeaksi herraksi niinkuin nyt olet synnyltäsi. Mitä minä tekisin sinun luonasi? Minun paikkani ei ole sinun oikean äitisi rinnalla. Anna minun mennä Chavanoniin. Mutta emme silti eroa iäksemme. Sinä kasvat, sinä menet naimisiin. Silloin, jos niin tahdot, minä tulen luoksesi hoitamaan lapsiasi, jossa minulla vanhalla on kokemusta; vanha ei nuku liiaksi. Ja siitä saat olla varma, että minulta ei varasteta sinun lastasi, niinkuin sinut on varastettu."
Tehtiin niinkuin hän halusi: vähän ennen lapsemme syntymistä pantiin hakemaan hänet Chavanonista, ja hän jätti kaikki, kylänsä, tupansa, ystävänsä, meiltä saamansa lehmän, ja tuli luoksemme Englantiin, ja hän hoitaa, kantelee, huvittaa, mairittelee pikku Mattiaa, jota hän ylistelee kauneimmaksi lapseksi mitä koskaan on nähnyt.
Arthurilla on kädessään muuan Times-lehden numero; hän panee sen pöydälleni ja osottaa minulle siitä muutaman kohdan kirjoituksesta: Kirje Wienistä. Siinä sanotaan:
"Lontooseen tulee pian käymään Mattia. Tavattomasta menestyksestään huolimatta, jota hän on saavuttanut täällä antamillaan konserteilla, hän jättää meidät lähtien Englantiin. Minä olen puhunut jo ennen teille hänestä, hänen konserteistaan, joissa hän on herättänyt mitä suurinta huomiota niin hyvin etevänä ja omintakeisena taiteilijana kuin kyvykkäänä säveltäjänä. Sanalla sanoen, Mattia on viulunsoiton Chopin."
Minä en tarvinnut tätä sanomalehtiuutista tietääkseni, että katusoittajasta, toveristani ja oppilaastani oli tullut suuri taiteilija. Minä olin nähnyt Mattian kasvavan ja kehittyvän, ja kun me kolmen, hän, Arthur ja minä, olimme opettajamme ohjattavana, niin hän edistyi huonosti latinassa ja kreikassa, mutta sitävastoin ihmeteltävästi soitossa, opettajien johdolla, jotka äitini oli hänelle hankkinut, niin että ei ollut vaikea arvata, että Espinassousin, Menden parturin ja soittajan ennustus kävisi toteen. Mutta kuitenkin täytti mieleni ilolla ja ylpeydellä tämä kirjoitus, joka oli kuin kaikua Mattian saavuttamista suosionosotuksista.
Samassa tuli sisään palvelija, joka toi minulle sähkösanoman: