"Tämä tie meren poikki oli lyhin, mutta ei hauskin, lieneekö hauskaa merimatkaa lainkaan. Oli miten oli, minä olen ollut niin kipeä, että vasta Red-Hillissä kykenin sinulle ilmoittamaan tulostani. Kävin sivumennessäni Parisissa ja otin Christinan mukaani. Me saavumme Chegfordiin kello neljä ja kymmenen minuuttia, lähetä hevonen vastaan.
Mattia."
Christinaa mainittaessa katsahdin Arthuriin, mutta hän käänsi katseensa muualle, ja vasta kun olin saanut sähkösanoman, luetuksi, hän kohotti silmänsä.
"Minä menen Chegfordiin vastaan ja lähden valjastamaan hevosen."
"Sehän on oiva ajatus. Sinä sitten palatessasi saat istua Christinan vastassa."
Vastaamatta mitään hän lähti kiireesti ulos. Minä käännyin äitiin ja sanoin:
"Te näette, että Arthur ei salaa, että on kiintynyt; se on merkitsevää."
"Varsin merkitsevää."
Minusta tuntui, kuin äidin kahdessa sanassa olisi ollut jotakin tyytymättömyyttä; menin hänen viereensä istumaan ja tartuin hänen käsiinsä, joita suutelin.
"Rakas äiti", sanoin ranskankielellä, jota käytin aina kun puhuin hänelle hellästi lapsena. "Et saa olla pahoillasi siitä, että Arthur rakastaa Christinaa. Tosi on, että tämä ei ole ylhäinen avioliitto yleisen mielipiteen mukaan, joka ylhäiseen avioliittoon vaatii ylhäistä sukua ja suurta omaisuutta. Mutta eikö minun avioliittoni osota, että voi olla onnellinen, niin onnellinen kuin voi ajatella, vaikka vaimo ei olekaan ylhäistä sukua eikä rikas? Totta kai tahdot, että Arthur olisi yhtä onnellinen kuin veljensäkin. Eikö sinulla ole sama rakkaus nuorempaakin poikaasi kohtaan kuin vanhempaa, jota olet itkenyt kolmetoista vuotta? Oletko suosiollisempi toiselle kuin toiselle?"