Konstaapeli koetti kiskoa kättään irti, mutta Vitalis puristi sitä kovemmin. Muutamia sekunteja miehet katselivat toisiaan silmästä silmään. Konstaapeli oli raivoissaan, isäntäni oli mahtavan ja ylpeän näköinen; hänen kaunis valkotukkainen päänsä oli pystyssä, ja hänen muodollaan näkyi itsensähillitsemistä ja käskeväisyyttä. Minusta näytti, että konstaapelinkin olisi pitänyt painua maahan tämän mahtavuuden edessä. Mutta siinä hän seisoi. Rajulla liikkeellä hän tempasi kätensä irti, tarttui isäntääni niskasta kiinni, ja töykkäsi häntä menemään edellään. Vitalis kompastui, mutta hypähti vikkelästi pystyyn ja tarttui konstaapelin käteen.
Isäntäni oli vikkelä vanhus, mutta kuitenkin vanhus, jotavastoin konstaapeli oli vielä nuori, voimakas, niin että heidän ottelunsa ei olisi kauan kestänyt, mutta tappelua ei syntynytkään.
"Mitä te tarkotatte?" kysyi Vitalis.
"Minä vangitsen teidät, seuratkaa minua vahtikonttoriin."
"Minkävuoksi löitte tätä poikaa?"
"Ei sanaakaan, seuratkaa vain minua."
Vitalis kääntyi minuun. "Mene ravintolaan, ole siellä koirain kanssa.
Minä toimitan sinulle tiedon."
Hän ei saanut sen enempää sanotuksi, kun konstaapeli lähti häntä viemään. Tämä näytelmä, jonka isäntäni oli ajatellut huvinäytelmäksi, loppui näin surullisesti.
Minä nyt huomasin, että koirilla oli kuonokoppa, mutta ei raudasta. Turvan ympärille oli sidottu silkkinauha, jossa oli tupsuja. Nämä olivat koiranpäitsiä, joita teatterissa käytetään, ja Vitalis oli varustanut näin koirat kepposta varten, jonka hän aikoi tehdä konstaapelille.
Yleisö oli hajaantunut, ainoastaan muutamia oli jäänyt jäljelle, jotka väittelivät, kumpiko, Vitalis vai konstaapeli, oli väärässä. "Paha juttu", sanoi heistä muuan, "ukko ei pääse vankeudetta, kun hän vastusti poliisia."