Minä palasin majapaikkaan hyvin levottomana.
Milloinkahan näemme toisemme? Oli puhuttu vankeudesta. Kuinkahan kauan se kestää? Mitä minä tekisin sillä aikaa? Miten eläisin? Isäntäni ei ollut saanut aikaa antaa minulle rahaa. Minulla ei ollut kuin muutamia pennejä. Miten voin niillä saada ruokaa itselleni, apinalle ja koirille?
Sillä tavoin kului kaksi päivää, ja minä olin huolissani, uskaltamatta mennä majapaikan pihaa ulommas. Joli-Coeur ja koirat näyttivät olevan hyvin levottomia. Vihdoin kolmantena päivänä muuan mies toi minulle kirjeen Vitalikselta. Kirjeessä hän kertoi, että häntä pidetään vankeudessa ja lauvantaina viedään oikeuteen, jossa häntä syytetään järjestyksenvalvojan vastustamisesta ja väkivaltaisuuden harjoittamisesta tätä vastaan.
"Antautuessani vihani valtaan", jatkoi hän, "olen tehnyt hairauksen, jonka saan maksaa kalliisti. Mutta nyt on myöhäistä sitä katua. Tule oikeuteen, siellä saat oppia jotakin."
Sitten hän neuvoi, miten minun oli meneteltävä, ja hän lopetti kirjeensä syleillen minua ja pyytäen hyväilemään Capia, Joli-Coeuriä, Dolcea ja Zerbinoa hänen puolestaan.
Kun minä luin kirjettä, niin Capi oli jalkaini välissä ja haisteli kirjettä heiluttaen häntäänsä, osottaen siten, että tiesi mistä kirje oli, hän kun hajusta tunsi, että se oli kulkenut hänen isäntänsä hyppysten läpi. Ja nyt ensi kerran kolmeen päivään koira osotti ilon merkkejä.
Oikeuden istunto alkoi lauvantaina kymmenen aikana. Minä menin sinne jo yhdeksän aikana ja olin ensimäinen. Vähitellen sali täyttyi, ja kuulijoista tunsin useita niiksi, jotka olivat olleet läsnä tuossa kohtauksessa, joka isännälläni oli poliisin kanssa. Minulla ei ollut mitään tietoa korkeasta oikeudesta eikä tuomioistuimesta, vaan vaistomaisesti pelkäsin kauheasti: minusta tuntui, että vaikka olikin kysymys isännästäni eikä minusta, niin minä kuitenkin olin vaarassa. Vetäydyin uunin taakse ja puristausin seinää vasten niin pieneksi kuin mahdollista.
Ensin tuomittiin muita, sellaisia miehiä, jotka olivat varustaneet tai tapelleet ja jotka kaikki sanoivat olevansa syyttömiä ja jotka kaikki kuitenkin tuomittiin. Vihdoin Vitalis tuotiin sisään. Minä en tiedä, mitä sanottiin ensin, mitä häneltä kysyttiin ja mitä hän vastasi; olin niin kiihdyksissäni, että en kuullut, vielä vähemmän ymmärsin. Enkä minä kuunnellutkaan, minä vain katselin. Katselin isäntääni, joka seisoi siinä häpeissään ja huolestuneena, pitkä valkoinen tukka valuen harteille. Katselin tuomaria, joka häneltä kyseli.
"Te siis tunnustatte pieksäneenne konstaapelia, joka teidät vangitsi?"
"En ole pieksänyt, herra tuomari, vaan ainoastaan kerran lyönyt, kun minä tullessani paikalle, missä meidän piti näytellä, näin poliisikonstaapelin sivaltavan korvalle lasta, joka oli seuralaisenani."