"Onko se lapsi teidän?"
"Ei, herra tuomari. Mutta minä rakastan häntä aivan kuin omaa poikaani. Ja senvuoksi minä vihastuin, kun näin poikaa lyötävän, ja tartuin poliisikonstaapelin käteen estääkseni häntä enää lyömästä."
"Te olette lyönyt poliisikonstaapelia?"
"Niin, kun hän tarttui minua kurkusta, niin unohdin, että hän oli poliisikonstaapeli, ja aivan vaistomaisesti, tietämättäni löin kiihdyksissäni."
"Teidän iällänne ei pitäisi joutua niin vihansa valtaan."
"Ei pitäisi, mutta paha kyllä ei aina tule tehdyksi niinkuin pitäisi, sen nyt huomaan."
Tämän jälkeen kuulusteltiin poliisikonstaapelia, joka kertoi asian, miten se oli tapahtunut, mutta ei välittänyt siitä niin paljoa, että häntä oli lyöty, kuin siitä, että oli pilkattu hänen persoonaansa, ääntään ja liikkeitään. Tämän kuulustelun aikana Vitalis katseli ympärilleen saliin. Minä ymmärsin, että hän katseli minua. Minä senvuoksi tulin suojapaikastani ja pujottelin uteliaan väkijoukon läpi etumaiseen riviin. Kun Vitalis huomasi minut, niin hänen kasvonsa kirkastuivat. Minä tunsin, että hän oli hyvillään nähdessään minut, ja minulla vastoin tahtoani tunkeusi kyyneleet silmiin.
"Teillä ei ole muuta sanottavaa puolustukseksenne?" kysyi vihdoin tuomari.
"Omasta puolestani minulla ei ole mitään lisättävää, mutta lapsen puolesta, jota rakastan ja joka jää yksikseen, hänen puolestaan minä pyydän oikeutta armahtavaisuuteen, niin ettei meitä tuomittaisi erillemme kuin niin lyhyeksi aikaa kuin mahdollista."
Minä luulin, että isäntäni lasketaan vapauteen, mutta niinpä ei käynytkään. Tuomari puheli toisten oikeudenjäsenten kanssa vähän aikaa ja sitten juhlallisella äänellä julisti, että Vitalis poliisikonstaapelin solvaamisesta ja harjoittamastaan väkivallasta tätä vastaan tuomitaan kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen ja sadan markan sakkoon.