Kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen! Kyynelteni läpi näin avautuvan oven, josta Vitalis oli tullut. Vitalis seurasi vartijaa, ja ovi taas sulkeutui. Kahden kuukauden ero. Minne mennä?
IX.
Palatessani majapaikkaamme, sydän suruisena ja silmät punaisina, tapasin pihalla majapaikan isännän, joka katseli minua pitkään. Minä yritin hänen ohitsensa katsomaan koiria, mutta hän pysähdytti minut.
"No, mitenkäs kävi isäntäsi?" hän kysyi. — "Hänet tuomittiin." — "Kuinka kauaksi aikaa?" — "Kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen." — "Ja mitä sinä aiot tehdä sillä aikaa?" — "En tiedä, hyvä herra." — "Etkö tiedä? Onko sinulla rahaa itsesi ja eläintesi ruokaan?" — "Ei ole." — "Kyllä sinä kylissä saat ansiota elättääksesi henkesi," — "Mutta missä isäntäni minut sitten vankeudesta päästyään tapaa?"
"No sinä päivänä sinä palaat tänne, ja tuon kahden kuukauden ajan kiertelet ympäristössä ja kylpypaikoissa. Siellä on raha-ansiota yllinkyllin."
Laitettuani laukkuni kuntoon ja otettuani koirat ja apinan lähdin ravintolasta. Isäntä oli portilla katsomassa. Ja minulla oli kiire päästä kaupungista, sillä koirillani ei ollut kuonokoppaa. Mitä sanoisin, jos minut tapaisi joku poliisikonstaapeli? Että minulla ei ole rahaa ostaa kuonokoppia. Se olisi ollut totta, sillä minulla tosiaan ei ole ollut kuin viisikymmentäviisi penniä, ja se summa ei olisi riittänyt tällaisiin varustuksiin. Eikö minutkin vangittaisi vuorostani? Ja mihin silloin joutuisivat koirat ja apina? Minusta oli tullut joukon johtaja, perheen päämies, minusta orvosta raukasta, ja minä tunsin vastuunalaisuutta.
Kulkiessamme koirat tähystelivät minua tavalla, joka ei kaivannut sanoja: niiden oli nälkä. Apina, joka istui laukullani, nyki minua vähänväliä korvasta, ja kun minä katsoin sitä, niin se hieroi vatsaansa. Sen liikkeen ymmärsin yhtä hyvin kuin koirain katseen. Minä puolestani myöskin olisin puhellut nälästäni, sillä en ollut syönyt päivällistä, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut. Varani eivät sallineet Hyödä enemmän kuin kerran päivässä.
Kiirehtiessäni kaupungista, päästäkseni joutumasta tekemisiin poliisin kanssa, minulla ei ollut aikaa miettiä minne tiet veivät. En ajatellut muuta kuin päästä Toulousesta niin pian kuin suinkin, sama se minne. Minulle ei ollut toinen seutu toista tärkeämpi, kaikkialla minulta vaadittaisiin rahaa ruuasta ja asunnosta. Kysymys asunnosta ei ollut niinkään tärkeä, nyt kun oli lämmin vuodenaika, niin että voimme nukkua paljaan taivaan alla, jonkun pensaan juurella tai seinän vierellä. Mutta mitä syödä? Luulen, että me kuljimme pari tuntia ennenkuin uskalsin pysähtyä, ja tällä aikaa koirat minua tähystelivät yhä rukoilevammasti ja apina nyki minua korvasta hieroen vatsaansa yhä kovemmin. Vihdoin luulin olevani niin kaukana Toulousesta, ettei enää tarvitsisi mitään pelätä, tai ainakin niin kaukana, että voin sanoa huomenna varustavani koirani kuonokopalla, jos sitä vaadittaisiin, ja minä menin ensimäiseen leipuripuotiin, minkä tapasin, ostin puolentoista naulan leivän, joka maksoi 40 penniä.
Koirat hyppivät iloisina ympärilläni, ja apina veti minua tukasta äännellen hyvillään. Me emme menneet kovin kauas. Kun tapasimme ensimäisen puun tien varressa, asetin harppuni sitä vasten ja heittäysin pitkäkseni ruohikkoon. Koirat istahtivat vastapäätäni, Capi keskelle, toiselle puolen Zerbino ja toiselle Dolce. Ja Joli-Coeur, joka ei ollut uuvuksissa, seisoi kahdella jalalla valmiina ahmimaan palat, joita sille oli tuleva. Olipa hupainen tehtävä leivän leikkaaminen. Jaoin sen viiteen yhtä suureen osaan, ja ettei mitään hukkaan joutuisi, jaoin osat pieninä viipaleina. Joli-Coeur, joka tarvitsi vähimmän ruokaa, oli hyvin tyytyväinen jakoon, ja se oli jo kylläinen, kun meillä muilla oli vielä kiljuva nälkä. Sen osasta otin kolme palasta, jotka pistin laukkuuni antaakseni ne sittemmin koirille, ja kun vielä jäi neljä palasta, niin söimme ne jälkiruokana. Minusta oli nyt sopiva tilaisuus lausua muutama sana tovereilleni. Minä tietysti pidin itseni heidän päällikkönään, mutta en mielestäni ollut niin paljoa heitä ylevämpi, että olisin voinut jättää selittämättä, miten arveluttava asemamme nyt oli. Capi nähtävästikin oli ymmärtänyt aikomukseni, sillä se katsoi minuun tarkkaavasti viisailla, lempeillä silmillään.
"Niin, Capi", sanoin, "niin, ystäväni Dolce, Zerbino ja Joli-Coeur, rakkaat toverini, minulla on teille ikävä uutinen kerrottavana: isäntämme on meistä erotettu kahden kuukauden ajaksi."