"Hauh!" sanoi Capi.
"Se on varsin ikävää hänelle ja ikävää meille. Hän meitä elätti, ja hänen poissa ollessaan olemme varsin pelottavassa asemassa. Meillä ei ole rahaa."
Capi ymmärsi tämän sanan täydellisesti ja nousi seisomaan takajaloilleen aivan niinkuin teki kiertäessään "kunnioitettavan yleisön" edessä.
"Sinä arvelet, että meidän on annettava näytäntöjä", jatkoin minä. "Se tosiaan on hyvä neuvo, mutta saammeko tuloja? Siinä se on kysymys. Minä ilmoitan teille, ettei meillä ole kuin viisitoista penniä kaikkiaan. Senvuoksi on supistettava vatsan vaatimuksia. Kun nyt asiat ovat näin, niin uskallan toivoa, että te ymmärrätte tilamme ja panette viisautenne ja kaiken taitonne liikkeelle seuramme hyväksi. Minä vaadin teiltä tottelevaisuutta, varovaisuutta ja rohkeutta. Luottakaa minuun, niinkuin minäkin luotan teihin."
Minä en uskalla sanoa, ymmärsivätkö toverini koko puheeni, mutta varma olen, että ne ymmärsivät sen pääasiassa. Isäntämme poissaolosta ne ymmärsivät, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, ja odottivat minulta selitystä. Jolleivät ymmärtäneetkään, mitä niille sanoin, olivat ne tyydytettyjä käytöksestäni niitä kohtaan ja osottivat tyytyväisyyttään tarkkaavaisuudellaan.
Kun minä puhun niiden tarkkaavaisuudesta, niin puhun silloin ainoastaan koirista, sillä Joli-Coeurin oli mahdotonta pitää huomiotaan kauan kiinnitettynä yhteen asiaan. Puheeni alussa se näytti olevan hyvin huvitettu siitä, mutta montakaan kymmentä sanaa en ollut lausunut, kun se hypähti puun oksalle ja siellä sitten huvittelihe viskautumalla oksalta oksalle. Jos Capi olisi minua kohdellut näin välinpitämättömästi, niin se olisi minua kovin loukannut, mutta Joli-Coeurin käytös ei minua ollenkaan hämmästyttänyt. Sellainen se oli, ajattelematon ja ymmärtämätön, ja oikeastaan oli luonnollista, että sitä halutti hieman huvitella. Minä tunnustan, että mielelläni olisin tehnyt samoin kuin sekin ja sydämen halulla kiipeillyt, mutta virkani arvokkaisuus ei sallinut minun ruveta tällä tavoin huvittelemaan.
Hetkisen aikaa levättyämme annoin lähtömerkin: meidän oli ansaittava yösijamme, ja kaikessa tapauksessa huomispäivän ateria, jos, kuten oli luultava, me säästämme varojamme makaamalla taivasalla. Tunnin ajan kuljettuamme tulimme muutaman kylän näkyville, jossa arvelin voivani toteuttaa aikeeni. Kaukaa se näytti sangen mitättömältä, ja hyvin vähän oli siis toivoa suurista tuloista, mutta sepä ei rohkeuttani masentanutkaan. En ollut vaativa, ja tuumailin, että kuta pienempi kylä, sitä vähemmän pelkoa, että tapaamme poliisikonstaapelia.
Minä puin näyttelijäni, ja niin kauniissa järjestyksessä kuin suinkin astuimme kylään. Vahinko, että meillä ei ollut Vitaliksen huilua eikä hänen uljuuttaan, joka aina veti huomion puoleensa. Minulla ei ollut hänen kookasta vartaloaan eikä uljasta muotoaan, päinvastoin olin hyvin pieni, ja minun kasvoillani näkyi paremminkin levottomuus kuin varmuus. Minä katselin kahtapuolta, että minkälaisen vaikutuksen tulomme tekee. Mutta kovinkaan lupaavalta ei näyttänyt; siellä täällä joku kohotti päätään, laski taas, eikä kukaan seurannut meitä.
Tultuani muutamalle vaahterain ympäröimälle torille tartuin harppuuni ja aloin soittaa valssia. Soitto oli iloista, sormeni keveät, mutta sydämeni oli suruinen; minusta tuntui, kuin olisi ollut kivitaakka hartioillani. Käskin Zerbinon ja Dolcen tanssimaan valssia. Ne tottelivat heti ja rupesivat pyörimään tahdin mukaan. Mutta ei kukaan välittänyt meistä, vaikka talojen portailla seisoskeli vaimoja, toiset kutoen sukkaa, toiset puhellen keskenään. Minä soitin soittamistani, ja Zerbino ja Dolce tanssivat. Ehkäpä joku vielä päättää tulla luoksemme, ja kun kerran vain tulee yksi, niin sitten tulee toinenkin, pian on puolikymmentä ja sitten puolisataa.
Turhaan soitin ja turhaan koirat tanssivat. Ihmiset pysyivät loitolla, eivät edes katsoneet meihin päinkään. Nämä ihmiset eivät ehkä suosi tanssia, se näytti hyvin luultavalta kaikesta päättäen. Minä komensin Zerbinon ja Dolcen maata ja rupesin laulamaan, enkä ikinäni varmaankaan ole laulanut sellaisella innolla.