En ollut vielä saanut montakaan säettä päätetyksi, kun näin muutaman miehen tulevan meitä kohden. Vihdoinkin! Minä lauloin vielä innokkaammin. "Hei!" huusi mies. "Mitä sinä teet, vekara?"
Minä keskeytin lauluni hämmästyneenä tästä kysymyksestä ja jäin katsomaan, kun hän lähestyi meitä suu auki.
"Vastaatko, vai?" — "Mutta näettehän, hyvä herra, mitä minä teen. Minähän laulan." — "Onko sinulla lupa laulaa meidän kuntamme alueella?" — "Ei." — "No laputa sitten matkoihisi, jollet halua, että toimitan sinut oikeuteen." — "Mutta hyvä herra…" — "Korjaa luusi, kerjäläinen!"
Se oli kylän poliisikonstaapeli. Pyörähdin ympäri ja lähdin samaa tietä, jota olin tullutkin. Viidessä minuutissa olin puikkinut tieheni tästä kylmästä kylästä. Koirat seurasivat minua allapäin ja surullisina. Ne varmaankin älysivät, että meitä oli kova onni kohdannut.
Kun olimme päässeet niin kauas, ettei meillä ollut enää pelkoa poliisin tulosta, tein kädelläni merkin, ja heti kolme koiraani asettui ympärilleni, Capi keskelle, silmät tiukasti kiintyneinä minuun. Oli nyt aika antaa heille selitys, jota he odottivat.
"Kun meillä ei ollut lupaa esiintyä, niin meidät karkotettiin." —
"Mitäs nyt?" kysyi Capi kallistaen päätään.
"Nyt käymme maata paljaan taivaan alle, sama se mihin, ja iltasta syömättä."
Ilma oli kaunis ja lämmin, ei ollut hätäkään maata paljaan taivaan alla. Ei tarvinnut muusta huolta pitää kuin asettua sellaiseen paikkaan, mihin eivät sudet pääse, jos niitä olisi seutuvilla. Ei ollut siis muuta kuin astua tietä niin kauas, että tavataan sopiva paikka. Ja me astuimme, kilometrin kilometriltä. Laskevan auringon viimeiset säteet olivat jo kadonneet taivaalta, mutta me emme vieläkään olleet tavanneet sopivaa paikkaa. Lopuksi ei auttanut muu kuin ruveta siihen, missä olimme. Ja me pysähdyimme muutamaan metsään, missä oli siellä täällä alastomia aukkoja, joiden keskellä kohosi kalliolohkareita. Seutu oli hyvin synkkä ja autio, mutta meillä ei ollut parempaa valittavissa, ja minä arvelin, että kallioiden välissä me olemme yökylmältä suojassa.
Me poikkesimme tieltä kallioiden väliin, ja pian huomasin muutaman kallion, jonka juurella oli luolan tapainen. Tähän onkaloon oli tuuli ajanut vuoteeksi kuivuneita havunneulasia. Parempaa suojapaikkaa, jossa oli vuoteet ja katot, emme olisi voineet toivoakaan. Meiltä ei puuttunut muuta kuin leipäpala illalliseksemme, mutta parasta oli koettaa olla sitä ajattelematta, ja ruokaa se on unikin. Ennen maatamenoa sanoin Capille, että hänen tuli olla vartijanamme. Ja koira asettuikin ulkopuolelle vahtipaikalle, jotta minä saatoin olla aivan huoleti, ettei kukaan meitä voisi lähestyä niin, etten saisi siitä tietoa edeltäpäin. Mutta vaikka olinkin siitä varma, niin en kuitenkaan päässyt uneen heti, kun heittäysin maata havuneulavuoteelle, Joli-Coeur vieressäni takkini povessa, Zerbino ja Dolce makaamassa jaloissani. Olin väsynyt, vielä enemmän levoton. Tämä ensimäinen matkapäivä oli ollut hyvin huono-onninen. Minkähänlainen on huomispäivä? Nälkä ja jano oli, eikä ollut rahaa kuin viisitoista penniä. Vaikka miten niitä olisin pyöritellyt taskussani, eivät ne siitään lisääntyneet: yksi, kaksi, kolme — siihen aina laskemiseni pysähtyi. Miten voin elättää joukkoni, miten voin itse tulla toimeen, jollen seuraavana päivänä saisi tilaisuutta antamaan näytöksiä enkä lupaa laulamaan? Pitikö meidän kuolla nälkään metsään, louhen alle?
Pyöritellessäni mielessäni näitä kysymyksiä katselin tähtiä, jotka tuikuttivat himmeällä taivaalla. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Syvä hiljaisuus, ei kuulu lehden kahinaakaan, ei linnun piipitystä, ei tieltä kärryjen kolinaa. Autiota niin kauas kuin silmä kantoi. Miten yksinämme olimme, hyljätyitä!