Kuuma kyynel herahti silmääni, ja yhtäkkiä purskahdin itkemään: Barberinin emäntä raukka! Vitalis raukka! Minä heittäysin suulleni ja vuodatin kyyneleet käsiini voimatta hillitä itkuani. Samassa tunsin henkäyksen tukassani. Minä käännyin rivakasti katsomaan, ja suuri pehmoinen kieli nuoleksi kasvojani. Capi oli kuullut minun itkevän ja tullut minua lohduttamaan, niinkuin teki ollessani ensi yötä Vitaliksen matkassa. Minä tartuin sitä kaulaan kaksin käsin, se päästi pari kolme valittavaa ääntä; minusta näytti, että se itki minun kanssani.
Kun seuraavana päivänä heräsin, istui Capi vieressäni katsellen minua; linnut visertelivät metsässä, kaukaa kuului kirkonkellon ääni, aurinko paistoi korkealta taivaalta lämpöisesti, vahvistaen ruumista ja sielua. Pian olimme valmiit taipaleelle ja suuntasimme kulkumme sinne, mistä kuului kirkonkellon ääni. Siellä varmaan oli kylä ja siinä varmaankin oli leipuri. Kun on pannut maata eineettä ja iltasetta, niin nälkä tuntuu pian seuraavana päivänä. Päätökseni oli tehty: panen viimeiset rahani menemään, ja sittenpähän näemme mitä on tehtävä. Kylään tullessamme minun ei tarvinnut kysyä missä oli leipuri; sen nenämme neuvoi, minulla oli melkein yhtä tarkka vainu kuin koirillani tuntemaan tuoreen leivän makean hajun. Vähillä rahoillani ei saatu leipää kuin pieni pala henkeen, ja me olimme pian eineemme syöneet.
Nyt oli aika tullut koettaa saada ansiota. Ja sen vuoksi lähdin kuljeksimaan kylälle ja katselemaan, missä olisi edullinen paikka näytäntöä varten, ja samalla tutkimaan ihmisten muotoja koettaakseni niistä päättää, ovatko meille ystäviä vai vihollisia. Aikomukseni ei ollut antaa näytäntöä heti suorastaan, sillä nyt ei ollut sopiva aika, vaan tutkia seutua ja valita paras paikka ja sitten puolenpäivän aikaan tulla tälle paikalle koettamaan onnea.
Minä olin näihin tuumiini vaipuneena, kun kuulin takaani huutoa. Käännyin sukkelasti katsomaan ja näin Zerbinon tulevan, vanha vaimo jäljessä. Pian ymmärsin mitä tämä merkitsi. Zerbino oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta, kun minä kuljin mietteissäni, ja oli eronnut seurastamme, mennyt muutamaan taloon ja varastanut sieltä lihakappaleen, joka sillä nyt oli hampaissa.
"Ottakaa kiinni varas!" huusi vaimo. "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
Ottakaa kiinni tuo koko joukko!"
Kuullessani tämän huudon tunsin itseni syylliseksi tai ainakin vastuunalaiseksi koirani teosta ja lähdin juoksemaan. Mitä sanoa, jos vaimo vaatisi lihakappaleesta maksun? Millä maksaa se? Jos meidät saataisiin kiinni, niin kyllä kai meidät pantaisiin vankilaan.
Kun Capi ja Dolce huomasivat minun lähtevän juoksemaan, niin ne seurasivat kintereilläni, ja Joli-Coeur, joka oli olkapäälläni, tarttui käsin kaulaani, ettei putoaisi. Siitä oi ollut juuri pelkoa, että meidät saavutettaisiin takaa-ajamalla, mutta vastaantulijat voisivat ottaa meidät kiinni. Ja minusta näyttikin, että parilla miehellä, jotka tulivat vastaan, olikin se aie. Kaikeksi onneksi sattui kuitenkin muuan poikkikatu eteemme sitä ennen, ja minä poikkesin sille joukkoineni. Juosten minkä käpälästä lähti me pääsimme onnellisesti kylästä. Enkä minä uskaltanut pysähtyä, ennenkuin olin niin hengästynyt, etten enää voinut juosta, mutta silloin olimmekin pari kilometriä kylästä. Käännyin katsomaan taakseni. Capi ja Dolce olivat kintereilläni, ja kaukana jäljessä tuli Zerbino, joka oli jäänyt jälkeen pysähtyessään syömään saaliinsa. Minä kutsuin sitä, mutta se ymmärsi ansainneensa ankaran rangaistuksen ja puikki pakoon. Nälän ahdistamana se oli antautunut tähän varkauteen, mutta sittenkään en voinut sen tekoa hyväksyä. Varkaus oli varkaus. Syyllinen oli rangaistava, jos mieli pitää kuria joukossani. Muuten kävisi niin, että seuraavassa kylässä Dolce noudattaisi toverinsa esimerkkiä ja lopuksi Capikin joutuisi kiusauksen valtaan. Minun oli siis julkisesti rangaistava Zerbinoa. Mutta sitä varten minun oli saatava se käsiini. Se taas ei ollut mikään helppo asia. Minun täytyi sitä varten turvautua Capin apuun. "Mene hakemaan tänne Zerbino."
Capi lähti heti toimittamaan tehtävää, jonka sille uskoin. Mutta minusta näytti, että se ryhtyi siihen enemmän tottumuksesta kuin omasta halustaan, ja katseesta, jonka se loi minuun lähtiessään, olin näkevinäni, että se mieluummin halusi olla Zerbinon asianajajana kuin minun poliisimiehenäni.
Minun oli odotettava Capia ja sen vankia, ja arvasin, että saan odottaa jotenkin kauan, sillä Zerbino ei ole niin halukas lähtemään heti ensi tingassa. Mutta odottaminen ei ollutkaan vastenmielistä. Olin jo niin kaukana kylästä, ettei ollut mitään pelkoa siitä, että meitä enää takaa ajetaan, ja toisekseen olin kovasta juoksusta niin väsynyt, että varsin mielelläni levähdin vähän aikaa. Sitäpaitsi, mitä syytä oli kiirehtiä, kun ei ollut vähintäkään tietoa minne mennä ja kun ei ollut mitään tekemistä?
Paikka, johon olin pysähtynyt, oli aivan kuin valittu odottelemista varten. Hurjassa paossani, tietämättä vähintäkään matkani määrästä, olin saapunut Etelä-kanavan rannalle. Ja kuljettuani Toulousesta lähtien karuja, pölyisiä maita olin nyt vaihtelevassa seudussa, joka oli raikas ja hauska: täällä oli vettä, puita, ruohikkoa, ja täällä oli pieni lähde, joka juosta lirisi muutamalta kasveihin verhoutuneelta kalliolta riippuvien kasvien ja kukkien reunustamassa uomassa. Tämä oli kerrassaan ihastuttavaa, ja täällä oli mainiota odotella koirien palaamista.