Minä menin hänen luokseen. "Mutta tämä satuhan on helppo", sanoin hänelle. — "Päinvastoin, se on hyvin vaikea." — "Minusta se tuntui helpolta. Kun kuulin äitinne lukevan sen, niin minusta tuntuu, että minä sen siitä jo opinkin."
Arthur naurahti hyvin epäilevästi.
"Tahdotteko, niin minä sen teille kerron?" — "On mahdotonta, että osaisitte." — "Ei se ole mahdotonta. Minäpä koetan, että näette. Seuratkaahan kirjastanne."
Hän otti kirjan, ja minä aloin hänelle kertoa satua. Hänen ei tarvinnut oikaista kuin parissa kolmessa kohdin.
"Mitä ihmettä, te sen osaatte aivan hyvin!" — "En osannut aivan hyvin, mutta nyt minä sen osaisin sanasta sanaan." — "Miten te sen olette voinut oppia?" — "Kuuntelin, kun äitinne luki, mutta minä kuuntelin tarkkaavasti, katselematta mitä ympärilläni tapahtui."
Hän punastui ja kääntyi katsomaan toisaalle, ja sitten vähän ajan kuluttua hän häpeissään sanoi:
"Minä ymmärrän miten te olette kuunnellut, ja minä olen koettanut kuunnella samalla tavalla. Mutta miten olette voinut muistissanne pitää kaikki nuo sanat, jotka minun muistissani pyörivät aivan sekaisin?"
Minä koetin parhaani mukaan hänelle selittää, miten on helppo muistaa, kun ajattelee itse asiaa.
"Mistä on tässä sadussa kysymys? Karitsasta. Minä ajattelin siis karitsoita. Sitten ajattelin lampaita, mitä lampaat tekevät: Lampaat olivat laitumella hyvässä turvassa ja rauhassa. Minä näen lampaitten makaavan ja nukkuvan laitumella, kun ovat siellä hyvässä turvassa. Ja nähtyäni ne kerran mielessäni en tietysti voi sitä seikkaa unhottaa."
"Hyvä", sanoi hän, "minä myös näen ne: Lampaat makasivat rauhallisesti laitumella! Minä näen niitä valkeita ja mustia, näen karitsoja ja emiä. Minä näen itse laitumenkin."