"Te ette osaa satuanne", sanoi hän.
Minua tämä ihmetytti, että hän poikaansa sanoi teiksi, sillä en silloin tiennyt, että englantilaiset eivät sinuttele.
"Te teette enemmän virheitä nyt kuin eilen. Minkä vuoksi pahoitatte mieleni sillä, ettette lue läksyänne?"
"Minä en, äiti, voi oppia, minä vakuutan teille, että en voi." Ja
Arthur rupesi itkemään.
Mutta rouva Milligan ei heltynyt kyynelistä, vaikka näyttikin olevan pahoillaan. "Minä olisin antanut teidän leikkiä tänä aamuna Remin ja koirien kanssa", sanoi hän, "mutta nyt ette saakaan, kun ette ole osannut läksyänne." Ja hän antoi kirjan Arthurille ja poistui muutamia askeleita poikansa luota aivan kuin lähteäkseen sisälle ja jättääkseen yksikseen pojan, joka itki yhä.
Miten voi rouva Milligan olla niin ankara tälle lapsi raukalle, jota hän näytti kuitenkin niin hellästi rakastavan?
Jollei Arthur voinut oppia läksyään, niin eihän se ollut hänen, vaan epäilemättä hänen tautinsa syy. Miten voi hän lähteä hänen luotaan lohdutuksen sanaa sanomatta? Mutta rouva Milligan palasi takaisin.
"Tahdotteko, että koetamme yhdessä oppia?" kysyi hän. Ja hän istui
Arthurin viereen, otti kirjan ja alkoi lukea satua, jonka nimi oli:
"Susi ja karitsa". Arthur kertoi hänen jäljessään sanat ja lauseet.
Kolmeen kertaan luettuaan sadun antoi hän kirjan Arthurille, käskien
hänen nyt opetella yksinään, ja meni sisälle.
Arthur rupesi heti lukemaan satuaan, ja minä paikaltani, johon olin jäänyt, näin että hänen huulensa liikkuivat. Hän näytti koettavan oppia oikein todenteolla. Mutta hänen hartautensa ei kestänyt kauan. Pian hän nosti silmänsä kirjasta, hänen huulensa liikkuivat hitaammin ja viimein pysähtyivät kokonaan. Hän ei enää lukenut. Hänen katseensa, joka harhaili sinne tänne, sattui viimein minuun. Minä tein hänelle merkin kehottaen lukemaan. Hän hymyili minulle lempeästi aivan kuin kiitokseksi minun huomautuksestani, ja hänen silmänsä tarttuivat taas kirjaan. Mutta pianpa taaskin katse oli kulkemassa kanavan rantoja. Kun hän ei katsonut nyt minuun, niin minä nousin paikaltani herättääkseni hänen huomiotaan ja osotin hänelle kirjaa. Hän otti sen hyvin hajamielisesti. Pahaksi onneksi vesilintu ui kanavan poikki, jättäen jälkeensä sinisen virin. Arthur kohotti päätään seuratakseen katseellaan sen kulkua. Kun se vihdoin oli mennyt hänen näkyvistään, katsoi hän minuun:
"Minä en opi, vaikka kuinka haluaisin."