Tätä varten oli rouva Milligan Bordeauxissa rakennuttanut tämän aluksen. Hän ei ollut voinut ajatella lastaan suljettuna huoneeseen, jossa tämä olisi kuollut ikävään ja ilman puutteeseen. Kun Arthur ei voinut enää liikkua, niin piti saada liikkuva asunto. Sen vuoksi oli rakennettu vesillä liikkuva talo kamareineen, keittiöineen, saleineen, verantoineen. Tässä salissa tai verannalla, miten milloinkin sopi, Arthur oleskeli aamusta iltaan, äiti vierellään, ja maisemat kulkivat hänen ohitsensa, niin ettei hänen tarvinnut kuin avata silmänsä.
Minä sain aluksessa oman kamarini, joka oli pienen pieni, mutta kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla varustettu. En ikinäni ollut nähnyt niin kaunista ja puhdasta kamaria. Ja kun minä asetuin nukkumaan vuoteeseen, niin minut valtasi omituinen tunne. Ensi kerran elämässäni makasin peitteissä, jotka pehmoisesti hivelivät ruumistani. Eikä yön hiljaisuus ollut pelottava, pimeässä ei ollut kummituksia, ja tähdet, jotka näkyivät ikkuna-aukosta, rohkaisivat mieltä kuin parahin toivo.
Nukuttuani rauhallisesti yöni nousin varhain aamulla uteliaana saamaan tietää, millainen yö oli näyttelijöilläni ollut. Minä tapasin kaikki siinä, mihin ne illalla olin asettanutkin, ja kaikki nukkuivat syvässä rauhassa aivan kuin alus olisi ollut heidän kotinsa jo kuukausia. Koirat heräsivät minun tullessani ja tulivat pyytämään aamuhyväilyä. Joli-Coeur, toinen silmä raollaan, kuorsasi kuin pasuuna. Helppo oli älytä mitä tämä merkitsi: herra Joli-Coeur, joka oli itse pikaisuus, suuttui suunnattoman helposti ja kerran suututtuaan murjotti sitten kauan aikaa. Nyt se oli siitä äkeissään, etten minä ollut vienyt sitä kamariini, ja se osotti tyytymättömyyttään tällä tavalla, että oli muka nukkuvinaan. Minä en voinut sille selittää syitä, jotka minut olivat pakottaneet, suureksi mielipahakseni, jättämään sen kannelle, ja kun mielestäni olin, ainakin näennäisesti, tehnyt sille väärin, niin otin sen nyt syliini osottaakseni hyväilylläni katumusta. Aluksi se oli yhäkin äkeissään, mutta alkoi pian eleillään minulle selittää, että jos lähden hänen kanssaan käymään maalla, niin hän antaa minulle anteeksi. Merimies, jonka eilen olin nähnyt peräsimessä, oli jo työssä, pesemässä aluksen kantta, ja hän asetti sillan maihin, jonne minä lähdin koko joukkoineni kävelylle.
Aika kului pian juostessani koirain kanssa, hyppiessäni ojien yli ja kiipeillessäni puihin. Kun me palasimme, olivat hevoset jo valjaissa, odottaen vain piiskan paukausta lähteäkseen. Menin alukseen kiireesti, köysi irrotettiin rannasta, merimies asettui peräsimeen, ajaja käski hevosiaan, hinausköyden ratas alkoi vinkua, me olimme matkalla.
Miten hupaista oli matkustaa aluksessa! Hevoset astelivat tietään kanavan varrella, ja me teimme taivalta liikuntoa tuntematta. Rannat pakenivat taaksemme, eikä kuulunut muuta ääntä kuin veden loiske alusta vasten ja hevosten kulkusten helinä.
Niin kuljimme, ja nojautuessani aluksen laitaa vasten minä katselin poppeleita, jotka rohkeasti kohosivat rehevästä ruohikosta, värisyttäen aamun tyynessä ilmassa aina herkkiä lehtiään. Niiden pitkä rivi muodosti kanavan varrelle tiheän, viheriän esiripun, joka pidätti auringon säteet, niin että me olimme viileässä siimeksessä. Siellä täällä kanavan pinta oli musta ja näytti kuin se olisi peittänyt äärettömän syvyyden. Toisin paikoin taas se levisi kuin kuultava verho, jonka läpi näkyi kimaltavat kivet ja sametinpehmoiset kasvit. Olin vaipunut tätä katselemaan, kun kuulin takanani mainittavan nimeäni. Käännyin katsomaan: Arthur kannettiin kannelle, ja hänen äitinsä kulki vierellä.
"Oletteko hyvin nukkunut?" kysyi Arthur. "Paremmin kuin maalla?"
Minä lähestyin ja vastasin niin kohteliain sanoin kuin suinkin ja yhtä paljon tarkottaen äidille kuin lapselle. "No entäs koirat?" kysyi Arthur.
Minä kutsuin koirat ja Joli-Coeurin. Koirat tervehtivät, ja Joli-Coeur teki temppujaan, niinkuin aina teki, kun luuli, että ruvetaan näyttelemään. Mutta nyt ei ollut kysymystä näyttelemisestä, tänä päivänä. Rouva Milligan oli asettanut poikansa siimekseen ja istunut hänen viereensä. "Olkaa hyvä ja toimittakaa koirat ja apina syrjään", sanoi hän minulle. "Meillä on nyt työtä." Minä tein niinkuin oli käsketty ja poistuin joukkoineni aluksen keulapuolelle.
Mihinkähän työhön tuo poika parka pystyy? Minä näin, että hänen äitinsä antoi hänen kertoa läksyn, seuraten itse muutamasta kirjasta. Maaten siinä lavitsallaan Arthur kertoi liikkumatta vähääkään. Tai oikeastaan hän koetti kertoa, sillä hän sopersi kauheasti, hän ei saanut kolmea sanaa sanotuksi yhtämenoon, ja hyvin usein hän erehtyikin. Äiti oikaisi lempeästi, mutta samalla vakavasti.