Arthur ei enää jatkanut keskustelua kanssani, vaan kääntyi äitiinsä, ja heidän välillään syntyi pitkä keskustelu tuolla vieraalla kielellä, jota olin kuullut. Arthur näytti pyytävän jotakin, johon hänen äitinsä ei ollut oikein suostuvainen tai jota vastaan hänellä oli syitä. Yhtäkkiä poika käänsi päänsä minuun, sillä ruumistaan hän ei voinut liikuttaa. "Haluaisitteko jäädä meidän luo?" kysyi hän.
Minä jäin katsomaan häneen pitkään ja sanaa sanomatta, sillä niin hämmästyin tätä äkillistä kysymystä.
"Poikani kysyy, haluaisitteko jäädä meidän luo", rouva toisti. — "Tähänkö alukseen?" — "Niin, tähän alukseen. Poikani on kipeä, lääkärit ovat määränneet hänen pysymään makuullaan tuollaisella lavalla, niinkuin näette. Jotta hänellä ei olisi ikävä, kuljetan häntä tässä aluksessa. Te asuisitte meidän kanssamme. Koiranne ja apinanne antavat näytäntöjä Arthurille, joka on yleisönne. Ja te, lapseni, jos haluatte, voitte meille soittaa harppuanne. Sillä tavoin te olette palvelukseksemme, ja me puolestamme voimme olla teille hyödyksi. Te ette kuitenkaan joka päivä kulkiessanne voine saada yleisöä, sillä se teidän ikäiselle lapselle ei ole mikään helppo asia."
Aluksessa! Minä pääsisin elämään aluksessa, vesillä, mikä onni! Tämä ajatus ensimäisenä iskihe mieleeni ja huumasi minut. Silmänräpäyksessä minulle oli selvillä, miten loistava minulle oli tämä esitys. Miten jalomielinen rouva! Minä tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä. Hän näytti liikutetulta tästä kiitollisuuteni osotuksesta, ja useita kertoja hän siveli hellästi kädellään otsaani: "Pikku raukka!" Kun minua oli pyydetty soittamaan harppua, niin tuntui minusta, ettei minun sopinut kieltäytyä täyttämästä hänen lausumaansa toivomusta. Hartauteni oli tavallaan osotus hyvästä tahdostani ja kiitollisuudestani. Otin harppuni ja asetuin aluksen keulapuolelle, jossa aloin soitella. Samalla nainen asetti huulilleen pienen hopeapillin ja puhalsi siitä kimeän äänen. Heti herkesin soittamasta, tuumaillen mielessäni, minkävuoksi hän niin vihelsi: tahtoiko hän sillä ilmoittaa minulle, että minä soitin huonosti, ja kehottaa minua taukoamaan? Arthur, joka näki kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtui, arvasi neuvottomuuteni. "Äiti vihelsi hevosmiehille merkiksi, että lähdetään liikkeelle", sanoi hän.
Todellakin alus, joka oli loitonnut rannasta, alkoi lipua pitkin kanavan tyyntä kalvoa hevosten vetäessä; vesi loiski keulaa vasten, ja molemmin puolin puut pakenivat taaksemme laskevan auringon kultaamina.
"Olkaa hyvä ja soittakaa", pyysi Arthur. Pään nyökäyksellä kutsuttuaan äitinsä istumaan vierelleen piteli lian tämän kädestä koko ajan, kun minä soittelin lauluja, joita olin oppinut isännältäni.
X.
Arthurin äiti oli englantilainen, nimeltä rouva Milligan. Hän oli leski, ja Arthur oli hänen ainoa lapsensa, — nimittäin ainoa elossa oleva lapsi, sillä oli ollut vanhempikin poika, joka oli kadonnut hyvin salaperäisellä tavalla. Tämä lapsi oli kuuden kuukauden vanhana varastettu, eikä koskaan oltu hänestä saatu mitään tietoa. Siihen aikaan kuin tämä oli tapahtunut, ei rouva Milligan ollut itse voinut häntä etsiä. Hänen puolisonsa oli ollut kuolemaisillaan, ja hän itse oli ollut hyvin sairas, aivan tiedotonna kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun hän oli parantunut, niin hänen miehensä oli kuollut ja poikansa kadonnut. Lapsen etsimistä oli hoitanut hänen lankonsa, herra James Milligan. Mutta tässä oli se omituista, että herra Milliganilla oli etua lapsen katoamisesta. Hänestä olisi tullut lapsettoman veljensä perijä. Hänen etsintänsä raukesivat tyhjiin. Englannista, Ranskasta, Saksasta, Italiasta etsittiin, mutta ei mistään löydetty. Sittenkään ei herra Milligan saanut periä veljeään, sillä seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen rouva Milligan synnytti lapsen, pienen Arthurin.
Mutta tämä heikko ja kivulloinen lapsi ei voinut kauan elää, olivat lääkärit sanoneet. Hän voi kuolla milloin hyvänsä, ja silloin herra James Milligan olisi vanhemman veljensä arvon ja omaisuuden perijä maan lakien mukaan.
Herra James Milliganin toiveet eivät siis olleet menneet, vaikka eivät heti toteutuneetkaan. Hänen tarvitsi vain odottaa. Ja hän odotti. Mutta lääkärien ennustukset eivät toteutuneet: Arthur pysyi sairaana, mutta ei kuollut, niinkuin oli määrätty. Äidin huolekas hoito piti häntä hengissä — tämä ihmehän tapahtuu, Jumalan kiitos, hyvin usein. Kymmeniä kertoja luultiin hänen kuolevan, kymmenet kerrat hän palautui. Väliin hänellä oli kaikki taudit, jotka lasta voivat kohdata. Tällä kertaa hänessä oli joku ankara tauti, jonka vuoksi hänet oli määrätty rikkikylpyihin, ja rouva Milligan oli tullut Pyreneille. Mutta hänen koetettuaan turhaan näitä kylpyjä oli hänelle neuvottu toinen hoitotapa, nimittäin pitää lapsi makuullaan.