Minä olin ääneti vähän aikaa, ennenkuin vastasin: en ollut koskaan nähnyt naista, joka minuun teki sellaisen vaikutuksen kuin tämä kysellessään minulta asioitani. Hän puheli niin hyväntahtoisesti, hänen äänensä oli lempeä, katseensa ystävällinen ja niin rohkaiseva, että minä päätin kertoa asian suoraan. Ja minkävuoksi salata? Minä Kerroin hänelle, minkävuoksi minun oli pitänyt erota Vitaliksesta, joka oli tuomittu vankeuteen siitä, että oli minua puolustanut, ja että minä Toulousesta lähdettyäni en ollut ansainnut penniäkään.
"Mutta teidän on kai sitten kauhea nälkä!" huudahti poika.
Taiteilijani ymmärsivät hyvin tämän sanan. Koirat alkoivat haukkua ja
Joli-Coeur hieroa vatsaansa vimmatusti.
"Äiti!" lausui Arthur.
Nainen ymmärsi pyynnön; hän sanoi jotakin vieraalla kielellä muutamalle palvelijanaiselle, ja tämä toi heti esiin pienen katetun pöydän.
"Istukaa ruualle, poikaseni", käski nainen.
Minua ei tarvinnut rukoilla. Panin harppuni syrjään ja istahdin pöytään. Koirat asettuivat ympärilleni, ja Joli-Coeur istahti polvelleni.
"Kelpaako koirillenne leipä?" kysyi Arthur.
Kelpaako leipä! Minä niille annoin kullekin palan, jonka ne heti purematta nielaisivat. Ja sillä aikaa kuin minä koirille annoin leipää, oli Joli-Coeur siepannut kakkupalasen, pistäytynyt pöydän alle ja oli tukehtua ahmiessaan. Minä puolestani otin viipaleen leipää, ja vaikka en ollutkaan tukehtua niinkuin Joli-Coeur, niin ahmin yhtä suurella halulla.
"Lapsi raukka!" sanoi nainen täyttäessään minun lasini. Arthur ei virkkanut mitään, vaan katseli meitä suurin silmin ihmetellen meidän ruokahaluamme, sillä jokainen meistä oli yhtäläinen ahmatti, Zerbinokin, joka kuitenkin oli saanut nälkänsä tyydytetyksi varastamallaan lihapalalla. "Missä olisitte syöneet tänään, jollette meitä olisi kohdanneet?" — "Luulen, että me emme olisi saaneet ruokaa ollenkaan tänä päivänä." — "No missä saatte huomenna?" — "Ehkä huomennakin sattuu onni kohtaamaan meitä niinkuin tänäänkin."