"Mutta muutakaan ei ole. Emmehän osanneet arvata, että tulet."
"Eikö mitään illalliseksi?" mies ihmetteli ja katseli ympärilleen. "Onhan tuossa voita." Hän silmäili kattoon, jossa aina oli ollut sianlihaa riippumassa. Mutta nyt sillä kohtaa ei ollut pitkiin aikoihin ollut kuin tyhjä koukku. Orressa riippui sipulikimppuja. Hän pudotti niitä sauvallaan muutamia. "Neljä viisi sipulia ja kipene voita, niin saadaan hyvä herkku", hän sanoi. "Ota pois kakkulaitoksesi pannusta ja paista sipulia!"
Äiti ei puhunut sanaakaan, alkoi vain joutuisasti hommata mitä miehensä käski. Ja mies istahti siksi aikaa penkille uuninloukkoon. Minä en ollut uskaltanut liikahtaa siitä, mihin olin paennut. Istuin pöytää vasten nojallani ja katselin miestä. Hän oli viidenkymmenen vaiheilla ja tuiman näköinen, hyvin karkeakasvoinen. Pää oli kallellaan oikealle olkapäälle, varmaankin saamansa vamman takia, ja se teki hänet vielä oudomman näköiseksi. — Äiti oli asettanut taas pannun tulelle.
"Tuon vertaisella voillako aiot sen laatia?" kysyi mies, sieppasi voilautasen ja kaasi kaiken voin pannuun.
Ajattelin, että tuoko mies, joka näytti olevan niin julma, olisi isä? Isä! Tätä sanaa pyörittelin mielessäni. Minä en ollut koskaan oikein ajatellut tarkalleen, mikä isä on. Mutta katsellessani tätä, joka oli kuin pilvistä pudonnut, tunsin tuskallista pelkoa.
"Siinä sinä istut kuin mikähän patapölkky. Pane lautasia pöytään!" tiuskaisi mies minulle.
Tottelin kiireellä. Keitos oli valmis. Muori kaatoi sen lautasille. Mies tuli pöytään ja alkoi syödä, silmäten minua vähänväliä. "Eikö tuo tavallisestikaan syö tuon enempää?" kysyi hän viitaten minua lusikallaan.
"Kyllä hän on hyvä syömään", vastasi äiti, joka kulki edestakaisin valmiina palvelemaan miestään.
"Sitä pahempi! Kunpa ei edes söisi", murisi hän ja tikasi minulle sitten: "Sinun ei siis ole nyt nälkä?"
"Ei."