"No laittaudu nukkumaan siitä, ja heti, muuten minä suutun."
Niin meilläkin kuin muissa maalaistaloissa oli sama huone keittiönä ja makuuhuoneena. Peräloukossa oli äidin sänky ja toisessa minun. Minä riisuin kiireesti ja pistäysin maata. Mutta ei sitä vain nukuta käskyn mukaan. Minä olin siksi levoton, peloissani ja allamielin, että uni pysyi ulohtaalla. Tämäkö mies olisi isäni! Minkävuoksi hän minua sitten kohteli noin ankarasti? Nenä puristettuna sängynselkää vasten, minä koetin karkottaa näitä ajatuksia mielestäni ja nukkua, niinkuin oli käsketty, mutta se oli mahdotonta! Kotvasen kuluttua kuulin jonkun tulevan vuoteeni luo. Raskaista askelista huomasin heti, ettei se ollut äiti. Kuuma henkäys tuntui niskassani. "Nukutko?" kuului käheä ääni.
Minä en uskaltanut vastata.
"Hän nukkuu", sanoi äiti. "Hän nukkuu heti kun vuoteelleen kaatuu.
Voit huoleti puhua."
Minun olisi pitänyt sanoa, etten nuku, mutta enhän uskaltanut.
"No miten on sinun oikeusjuttusi?" kysyi äiti.
"Olen hävinnyt. Tuomarit sanoivat, että oli oma syyni, kun olin telineitten alla, niin että rakennuttaja ei ole velvollinen maksamaan minulle mitään korvausta." Hän löi nyrkkiä pöytään vihan vimmassa. "Rahamme ovat menneet", sanoi hän. "Minä olen raajarikko, kurjuus käy meitä ahdistamaan. Eikö siinä ole jo kylliksi. Mutta kun tulen kotia, niin täällä on vielä elätti, tuo poika. Minkävuoksi et tehnyt niinkuin olin käskenyt? Hä?"
"En voinut."
"Et ole voinut viedä löytölasten talolle?"
"Ei sitä niinkään vain helposti voi viedä lasta, jota rakastaa."