Minä en voinut lohduttaa omaatuntoani millään. Olisin halunnut, että
Vitalis olisi minua torunut, että hän olisi minua lyönyt.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei katsonutkaan minuun, istui vain kumarassa nuotion ääressä. Hän varmaankin ajatteli, miten meidän käy nyt ilman koiria.
XIII.
Tuli kaunis päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja sen valossa kimalteli puhdas lumivaippa. Metsä, joka oli eilen ollut niin surullisen näköinen, oli nyt niin loistava, että silmiä huikaisi.
Vitalis vähänväliä pani kätensä peitteen alle koetellen, pääsikö Joli-Coeur lämpenemään. Mutta aina kun minä kumarruin sitä katsomaan, se yhä värisi. Meille pian selveni, että me emme saa siltä vilua karkotetuksi.
"Meidän pitää päästä kylään", sanoi Vitalis nousten. "Muuten
Joli-Coeur kuolee käsiimme tänne. Lähdemme taipaleelle."
Peite lämmitettiin hyvin, ja Vitalis pani Joli-Coeurin siihen käärittynä poveen rintaansa vasten. Me olimme valmiit lähtemään.
"Kas siinä majapaikka, joka otti meiltä kalliin maksun vierasvaraisuudestaan!" sanoi Vitalis, ja hänen äänensä värisi.
Hän astui ulos ensiksi ja minä hänen jäljessään. Capia meidän piti kutsua, kun se jäi seisomaan majan kynnykselle haistellen sinnepäin, minne sen toverit olivat joutuneet.
Kuljettuamme kymmenisen minuuttia tuli meitä vastaan muuan hevosmies, jolta saimme tietää, että ensimäiseen kylään ei ollut enää kuin tunnin matka. Se tieto meille antoi jalat allemme, niin vaikea kuin olikin astua lumessa, joka upotti syvälle.