Vitalis kutsui sitä lempeästi, mutta se ei liikahtanut enemmän kuin kuollut. Vitalis kutsui kutsumistaan monet monituiset kerrat, mutta Joli-Coeur ei osottanut mitään elonmerkkiä. Nyt minä voin jotenkin korvata yöllistä huolimattomuuttani. "Minä kiipeän sen noutamaan", sanoin.
"Menet ja halkaiset pääsi." — "Ei ole pelkoa."
Minä olin jo piennä pahasena opetellut kiipeilemään puihin ja olin siinä ollut hyvinkin etevä, ja ryhdyin asiaan nyt sellaisella innolla, että en koskaan ennen.
Noustessani ylemmäksi puhelin lempeästi Joli-Coeurille, joka ei hievahtanutkaan, katseli vain kiiluvin silmin. Minä olin jo lähellä ja ojensin käteni ottaakseni, niin se samassa hypätä keikahti toiselle oksalle. Minun piti taas seurata sitä sinne. Ja kiinni saamatta olisi minulta jäänyt Joli-Coeur, mutta sen kädet ja jalat kastuivat lumessa, joka peitti oksat, niin että se väsyi pian. Se silloin laskeusi oksalta oksalle ja viimein hypätä kiepsautti isäntänsä olkapäälle ja pistäysi takin poveen.
Hyvä asia oli, että Joli-Coeur löydettiin, mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Nyt piti koettaa etsiä koiriakin. Me kuljimme samalle paikalle, missä olimme käyneet yölläkin. Ja nyt päivällä oli meidän jäljistä helppo arvata, mitä oli tapahtunut. Lumeen oli painettu syvät jäljet: kertomus kahden koiran kuolemasta. Majasta lähdettyään koirat olivat kulkeneet majan kuvetta jäljekkäin, ja noin parinkymmenen metrin matkan voimme hyvin seurata niiden jälkiä. Mutta siinä ne katosivat, ja silloin näkyivät toiset jäljet: yhdellä puolen jäljet, jotka osottivat missä sudet muutamalla hyppäyksellä olivat syösseet koirain kimppuun, ja toisella puolen jäljet, jotka näyttivät, minne sudet olivat kuljettaneet saalistaan. Koirista ei näkynyt enää muuta kuin verinen juova punottamassa lumella.
Turhaa oli pitemmältä kulkea. Sudet olivat ne tappaneet ja kuljettaneet johonkin tiheikköön murkinoikseen. Sen sijaan oli lähdettävä mitä pikimmin lämmittämään Joli-Coeuriä.
Majaan tultuamme Vitalis piteli Joli-Coeuriä tulen ääressä lämmittäen sen jalkoja ja käsiä, ja minä lämmitin peitettä, johon sen sitten käärimme. Mutta se olisi tarvinnut vielä lämpöisen vuoteen ja erittäinkin lämmintä juomaa, eikä kumpaakaan meillä ollut. Oli toki hyvä, että oli edes nuotio.
Vitalis ja minä istuimme nuotion ääressä sanaa puhumatta kumpikaan; siinä istuimme liikahtamatta, katsellen palavaa tulta.
Zerbino raukka! Dolce raukka! Se oli sydämemme ajatus.
Ne olivat olleet tovereillamme onnessa ja onnettomuudessa, ja minulle ne olivat suruni ja yksinäisyyteni päivinä olleet ystäviä.