"Ei. Sudet eivät ole uskaltaneet tulla majaan. Ne ovat hyökänneet Zerbinon ja Dolcen kimppuun ulkona, Joli-Coeur pelästyneenä piiloutui johonkin sillä aikaa, kun olimme ulkona. Ja minua se huolestuttaa, sillä tällaisessa, ilmassa se vilustuu ja saa kuolemantaudin."
"Meidän pitää vieläkin hakea sitä."
Ja me taaskin alotimme etsintämme uudelleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
"Täytyy odottaa päivän tuloa", sanoi Vitalis. "Mutta milloin päivä tulee"?
"Parin tunnin perästä." Ja hän istui nuotion ääreen, pää käsien varassa.
Minä en uskaltanut häntä häiritä. Liikkumatta istuin hänen vieressään tekemättä muuta kuin silloin tällöin ojentaen käteni pannessani lisää puuta nuotioon. Vähänväliä hän nousi ja meni ovelle katsomaan; hän katseli taivaalle, kumartui sitten kuuntelemaan ja palasi paikoilleen, sanaa sanomatta. Paljon paremmalta minusta olisi tuntunut, jos hän olisi minua torunut, kuin että istui tuolla tavoin äänetönnä ja synkkänä. Pari tuntia, jotka hän sanoi olevan päivän tuloon, kuluivat hirmuisen hitaasti. Tuntui, että tämä yö ei lopu ikinä.
Tähdet vähitellen sammuivat ja taivas vaaleni, aamu koitti ja tuli päivä. Mutta päivän tullessa pakkanenkin kiihtyi, hyytävä ilma tunki majaan. Jos löydämmekin Joli-Coeurin, niin onko se vielä hengissä? Ja mitä järjellistä syytä meillä oli toivoa sen löytyvän? Ehkä päivä tuo vielä tullessaan lumituiskunkin.
Päivä tuli kuitenkin selkeinen. Ja heti kun aamun kylmässä valossa alkoi erottaa pensaat ja puut oikeassa muodossaan, lähdimme ulos. Vitaliksella oli suuri paksu sauva, ja minäkin varustausin samanlaisella aseella. Capi ei ollut enää sellaisen pelon vallassa, joka yöllä sen teki niin toimettomaksi. Katsellen isäntäänsä silmiin se odotti vain käskyä päästäkseen juoksemaan edelle.
Kun me katselimme maasta Joli-Coeurin jälkiä, niin Capi nosti kuononsa ilmaan ja alkoi haukkua iloisesti. Se merkitsi, että ylhäältä meidän oli etsittävä Joli-Coeuriä eikä maasta. Ja todellakin me huomasimme lumessa majan katolla jäljet muutaman tammen oksan luo, joka nuokkui katon yli. Ja sitten näimme tammen latvassa pienen tumman myttyrän. Se oli Joli-Coeur. Susien ja koirien ulvonnasta säikähtyneenä se oli meidän poissa ollessamme syöksynyt majan katolle, sieltä hypännyt tammen oksalle ja kiivennyt latvaan, jonne se oli jäänyt tietäessään olevansa turvassa, ja se kyyrötti siellä meidän kutsumisestamme välittämättä.
Pieni raukka, se mahtoi olla ihan jäässä!