"Sudet ovat vieneet koiramme", sanoi hän. "Miksi laskit ne ulos?"
Niin, miksi? Minulla ei ollut vastausta.
"Pitää etsiä ne", sanoin ja lähdin hänen edelleen. Mutta hän pysäytti minut: "Ja mistä aiot niitä etsiä?" — "En tiedä. Kaikkialta." — "Emmehän osaa mihinkään näin pimeällä ja tässä lumessa."
Lunta olikin polvia myöten, ja meidän kahdella kekäleellämme ei paljoa valaistu tässä synkässä yössä.
"Kun ne eivät ole vastanneet kutsuuni", sanoi hän, "niin siihen on syynä, että ne ovat kaukana. Emmekä voi lähteä näin vain aseitta, sillä sudet voisivat hyökätä meidänkin kimppuumme. Eihän meillä ole mitään, millä puolustaa itseämme."
Kauheaa oli jättää koirat, nuo toverimme, ystävämme. Ja varsinkin minusta tuntui pahalta, kun olin syyllinen. Jollen minä olisi nukahtanut, niin ne eivät olisi päässeet ulos.
Vitalis asteli majalle, ja minä seurasin hänen jäljessään katsellen joka askeleella taakseni ja kuunnellen. En nähnyt enkä kuullut muuta kuin lumen kahinan. Majassa oli taas uusi seikka hämmästyttämässä meitä.
"Missä Joli-Coeur?"
Sen peitteet olivat nuotion edessä, mutta tyhjiltään, apina oli poissa. Minä kutsuin sitä, ja Vitalis kutsui vuorostaan, mutta sitä ei kuulunut, ei näkynyt. Vitalis sanoi, että kun hän heräsi ja nousi, niin oli apina vielä silloin hänen vierellään. Se siis oli kadonnut sillä aikaa, kun me olimme ulkona.
Otimme taas risusoihdun käteemme ja lähdimme katselemaan, näkyisikö lumella apinan jälkiä. Emme nähneet. Palasimme majaan uudelleen tutkimaan, olisiko apina kuitenkin hypännyt jollekin seinärisulle. Etsimme pitkään, kymmeniä kertoja tarkastimme samat paikat ja kaikki loukot. Minä nousin Vitaliksen olkapäille tarkastaakseni katon, mutta kaikki oli turhaa. Ja aina vähänväliä kutsuimme sitä, mutta ei mitään hyötyä. Vitalis oli vihanvimmassa, jotavastoin minä olin itkumielellä. Kysyin, arveliko hän, että sudet olisivat voineet viedä Joli-Coeurinkin.