Ja tällä aikaa hän otti kekäleen ja puhalsi sen hehkumaan. Sitten hän, kekäle kädessään, sanoi: "Lähdetään nyt katsomaan, tule sinä jäljessäni. Capi, mene edellä!"
Samassa kuin me tulimme ulos, kuului kauhea ulvonta yön hiljaisuudessa ja Capi pelästyneenä turvautui jalkoihimme.
"Susia!" sanoi Vitalis.
"Missä Zerbino ja Dolce?" Minä en tiennyt vastata. Epäilemättä koirat olivat lähteneet ulos sillä aikaa, kun minä olin nukahtanut. Zerbino oli tahtonut tyydyttää halunsa, jota se oli osottanut ja josta minä olin sitä kieltänyt, ja Dolce oli seurannut toveriaan. Olivatkohan sudet saaneet ne käsiinsä? Minusta tuntui Vitaliksen äänestä, kun hän kysyi koiria, että hän sitä pelkäsi.
"Ota sinäkin kekäle ja lähtekäämme niille avuksi."
Olin kotikylässäni kuullut kauhistuttavia kertomuksia susista, mutta en kuitenkaan nyt epäröinyt, varustausin kekäleellä ja seurasin isäntääni. Tultuamme aavikolle emme nähneet susia emmekä koiria. Ei näkynyt muuta kuin lumella koirain syvät jäljet. Me seurasimme niitä. Ne kulkivat majan ympäri. Sitten muutamassa kohden häämötti jotakin kuopan tapaista, aivan kuin koirat olisivat siinä pyöriskelleet.
"Hae, hae, Capi!" usutti Vitalis ja samalla hän vihelsi kutsuen Zerbinoa ja Dolcea. Mutta ei kuulunut mitään vastausta, ei vähintäkään ääntä yön syvästä hiljaisuudesta, ja Capi, jota oli käsketty etsimään, pyöriskeli peloissaan jaloissamme, vaikka muuten aina oli niin tottelevainen ja urhokas.
Oli niin pimeä, että me emme voineet seurata jälkiä, silmä eksyi aina harhailemaan utuisessa hämärässä. Vitalis vihelsi ja kovalla äänellä kutsui vielä Zerbinoa ja Dolcea. Kuuntelimme. Täysi hiljaisuus. Sydäntäni ahdisti.
"Zerbino ja Dolce raukkoja!"
Vitalis vakuutti näin pelkoni todeksi.