Minä nousin ja varpaillani hiivin majan ovelle katselemaan ulos. Lumi oli peittänyt kaikki, ruohot, pensaat, vesat, puut. Niin kauas kuin silmä voi tunkea, ei näkynyt muuta kuin sama yksitoikkoinen valkoinen tasanko. Taivas oli täynnä tuikkivia tähtiä, pakkanen oli kiihtynyt, ja ulkona jääti. Kylmä ilma uhoi meidän majaamme. Yön hiljaisuudessa kuului kahinaa, joka ilmoitti, että lumen pinta kuorettui jääriittaan. Olipa onni, että olimme osuneet tälle majalle. Mitenkähän meidän olisi käynytkään metsässä luminietoksessa tällaisessa pakkasessa.
Siitä vähästäkin äänestä, joka syntyi minun kulkiessani, heräsivät koirat, ja Zerbino tuli majan ovelle. Kun se ei katsellut yön loistoa samoilla silmillä kuin minä, niin se pian ikävystyi seisomaan siinä ovella ja halusi ulos. Minä kädelläni viittasin sen tulemaan sisälle. Oliko järkevää lähteä kuljeksimaan tuonne? Se totteli, mutta jäi ovelle, nenä ulkona, ja seisoi siinä itsepintaisen koiran tavoin, joka ei helpolla luovu haluistaan.
Minäkin seisoin siinä vielä hetkisen aikaa katselemassa lunta, sillä vaikka tämä näky täyttikin sydämeni surulla, niin oli kuitenkin jonkinlaista huvia katsella sitä: minussa syntyi halu itkeä, ja vaikka minun olikin helppo päästä sitä näkemästä, sillä minun ei tarvinnut kuin sulkea silmäni tai palata paikalleni tulen ääreen, niin en kuitenkaan siitä liikahtanut.
Vihdoin käännyin nuotiolle, ja pantuani pari kolme risua ristiin nuotioon lisäksi istahdin kivelle, joka oli ollut päänaluksenani. Isäntäni nukkui rauhallisesti. Koirat ja Joli-Coeur nukkuivat myöskin, ja tuli, johon olin lisännyt puita, loimusi iloisesti melkein kattoon asti, syytäen säkeniä, jotka sähistessään häiritsivät yön syvää hiljaisuutta. Pitkät ajat huvittelin katselemalla tätä kypenien leikkiä, mutta vähitellen minua alkoi raukaista ja tietämättäni kävi uneliaaksi. Jos minulla olisi ollut jotakin tointa, edes hankittavana puita nuotioon, niin kulkiessani majan ympäri olisin pysynyt hereilläni. Mutta siinä istuessani, kun ei ollut muuta tehtävää kuin silloin tällöin lisätä joku risu nuotioon, minä painuin unenhorrokseen, ja paraillaan kun luulin olevani hereillä, nukahdin.
Minut herätti raju koiranhaukunta. Oli pimeä. Arvatenkin olin nukkunut jo kauan. Nuotio oli sammunut. Haukuntaa kuului yhäkin: Capin ääni. Mutta omituista oli, etteivät Zerbino eikä Dolce vastanneet haukuntaan.
"No, mikä nyt?" huudahti Vitalis herätessään. "Mitä nyt on tapahtunut?"
"En minä tiedä."
"Sinä olet nukahtanut, ja tuli on sammunut."
Capi oli majan ovella, ja siinä se haukkui. Vastaukseksi kuului pari kolme valitusta, joista tunsin Dolcen äänen. Valitus kuului majan takaa vähän matkan päästä. Minä olin lähtemässä katsomaan, mutta isäntäni pysäytti minut.
"Pane ensin puita nuotioon."