Kun ruokakysymys jätettiin syrjään, niin minulla ei ollut mitään tätä päätöstä vastaan. Ja sitäpaitsi, jos lähtisimme taipaleelle nyt heti, niin ei ollut lainkaan varmaa, että pääsisimme taloon ennen iltaa, jotavastoin oli varmaa, että tiellä oli lunta niin paksulta, että olisi siinä vaikea kulkea. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuristaa vatsaansa. Vitalis jakoi meille toisen puoliskon limppua kuuteen osaan. Sitäpä oli vähän, ja se vähä oli pian syöty, vaikka me sipulsimme leipämme niin pieniksi paloiksi kuin suinkin, jotta siinä olisi pitemmäksi aikaa syömistä.
Kun isäntämme oli pistänyt veitsen takkinsa taskuun, mikä oli merkkinä siitä, että syömingit olivat loppuneet, nousi Capi ja tehtyään merkin tovereilleen meni haistelemaan laukkua, jossa tavallisesti ruoka pidettiin. Samalla se asetti käpälänsä laukulle ja kopeloi sitä. Tästä tutkimuksesta sille selvisi, että ei ollut enää mitään syötävää. Silloin se palasi paikoilleen nuotion ääreen ja annettuaan taas merkin Dolcelle ja Zerbinolle heittäysi kyljelleen pitkää pituuttaan huokaisten huojennuksekseen: "Ei ole enää mitään, turhaa on pyytääkään."
Tämän se selitti yhtä selvästi kuin konsanaan olisi sanoin voinut lausua. Ja sen toverit, ymmärtäen tätä kieltä, paneusivat tulen ääreen nekin, huokaisten samalla tavalla. Zerbinon huokaus ei kuitenkaan ilmaissut sellaista kohtaloonsa tyytymistä kuin toisten, sillä Zerbino oli ahmatti ja tämä uhrautuminen oli siitä paljon kiusallisempaa kuin toisista.
Jo kauan sitten oli alkanut sataa lunta uudelleen ja sitä tuli yhtä tiukasti. Tunti tunnilta näki vaipan, jota se kutoi maalle, kohoavan pitkin nuoria vesoja, joitten rungot tuipottivat valkoisesta merestä, mikä pian oli ne upottava alleen. Päivällisen jälkeen ei voinut enää paljon erottaa ulkomaailmaa, sillä hämärä laskeutui nopeasti tällaisena pimeänä päivänä. Lumen tulo ei herennyt yöksikään, vaan sitä satoi suurina höytäleinä mustasta taivaasta.
Kun meidän oli jäätävä sinne yöksi, niin parasta oli paneutua maata niin pian kuin suinkin. Minä siis tein niinkuin koiratkin, ja kääriydyttyäni lammasnahkatakkiini, joka tulen ääressä oli ehtinyt jo kuivaa tämän päivän kuluessa, heittäysin nuotion ääreen, laaka kivi päänalustanani.
"Nuku", sanoi Vitalis. "Minä herätän sinut sitten, kun minä vuorostani haluan nukkua. Sillä vaikka meillä ei olekaan mistään pelkoa, ei eläimistä eikä ihmisistä tässä majassamme, niin tulee kuitenkin toisen meistä valvoa ja hoidella nuotiota. Meidän tulee pitää varamme kylmää vastaan, joka voi käydä ankaraksi, kun lumen tulo lakkaa."
Kun isäntäni minut sitten herätti, lienee ollut jo myöhäinen yö, niin ainakin kuvittelin. Lunta ei enää tullut.
"No nyt sinä vuorostasi", sanoi isäntäni. "Sinun ei tarvitse kuin silloin tällöin lisätä puuta nuotioon. Sinä näet, että minä olen niitä sinulle valmiiksi varustanut."
Risuja oli koko hyvä kasa. Isäntäni, joka oli paljon herkkäunisempi kuin minä, oli varustanut puita, ettei minun tarvitsisi niitä kiskoa seinistä ja siten häiritä hänen untaan. Tästä kasasta sain vähimmättäkin ryskeettä. Se oli tosiaankin viisas huolenpito, mutta sillä oli toisenlaiset seuraukset kuin Vitalis oli odottanut.
Kun minä olin herännyt ja ottanut vastaan vartijan toimen, niin hän heittäysi pitkäkseen nuotion ääreen, Joli-Coeur vierellään peitteisiin käärittynä, ja pian raskaasta ja säännöllisestä hengityksestä huomasin, että hän oli nukahtanut.