Niin laiha kuin ateria oli ollutkin, vahvisti se kuitenkin meitä, ja kun olimme suojassa ja nuotio levitti suloista lämpöä, niin me tyytyväisinä voimme odottaa lumituiskua loppuvaksi. Minusta ei tuntunut niinkään pelottavalta oleskella tässä majassa, varsinkin kun en voinut ajatella, että meidän täytyy olla täällä ehkä kauankin aikaa, niinkuin Vitalis oli sanonut. Eihän toki voi lunta sataa iänkaiken.
Koirat käyttivät hyväkseen tätä pakollista levähdystämme asettuen nuotion ääreen, muuan käpristyen kääryksi, toinen paneutuen kyljelleen, ja Capi tuippasi kuononsa tuhkaan, ja niin ne vetivät rauhallisia unia. Minua halutti tehdä samoin, sillä suloisempaa oli matkustaa unien maassa, ehkä Joutsenessa, kuin katsella tätä lunta.
En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, mutta kun heräsin, oli herennyt tuiskuttamasta. Hanki oli nähtävästi isosti vahvennut. Jos nyt piti lähteä taipaleelle, niin varmaan oli lunta polviin. Mikähän aika nyt oli?
En voinut kysyä isännältäni, sillä näinä viime kuukausina emme olleet ansainneet niin paljoa, että olisi saatu korvatuksi sitä, mitä häneltä oli mennyt vankilassa-oloonsa ja oikeusjuttuunsa, ja kun hän oli vielä ostanut minulle Dijonista lammasnahkatakin, niin oli hänen pitänyt myydä kellonsa, tuo suuri hopeinen kellonsa, josta olin Capin nähnyt osottavan aikaa silloin, kun Vitalis otti minut joukkoonsa. Minun piti kysyä päivältä sitä, mitä en enää voinut kysyä hyvältä, suurelta kelloltamme. Mutta ulkona ei mikään voinut minulle vastata: alhaalla maassa kirkas juova, ylhäällä ilmassa sankka sumu, taivaalla sekava valo ja siellä täällä likaisenkeltaisia varjostuksia. Kaikesta tästä en voinut saada vähintäkään selkoa, mikä aika päivästä nyt mahtoi olla. Ja korvin sai siitä tietoa yhtä vähän kuin silmin. Ei yötä hiljaisempaa kuin tämä päivä. Ympärillämme täysi liikkumattomuus, lumi oli pysäyttänyt kaiken liikkeen, kaikki oli aivan kuin jähmettynyt. Silloin tällöin näki kuusen lehvän hetvahtavan. Raskaan painon alla se oli vähitellen painunut, ja kun se oli laskeutunut niin alas, että lumi siitä luisti, niin oksa silloin kohosi äkkiä ja sen tummanvihreä lehvä kuvasti selvänä toisten puitten valkoista verhoa vastaan, joka ne peitti tyvestä latvaan saakka. Niin että kun katseli kaukaa, tuo puhdistunut lehvä näytti tummalta reiältä tässä valkovaipassa.
Seistessäni majan ovella katselemassa tätä kuulin isäntäni sanovan minulle:
"Haluttaako sinua taipaleelle?"
"Enpä tiedä. Ei haluta mitään. Teen niinkuin te tahdotte."
"No niin. Minun mielipiteeni on, että pysymme täällä, jossa meillä on ainakin suojaa ja tulta."
Minä ajattelin, että meillä ei ole leipää, mutta olin ääneti.
"Luulen, että alkaa pian tulla lunta uudelleen", jatkoi Vitalis. "Me emme voi lähteä taipaleelle tietämättä, miten pitkältä on talollisille paikoille, sillä yö tällaisena lumen aikana ei ole leuto. Parasta on olla täällä. Onhan meillä edes kuivat jalat."