Se oli vaikeaa, sillä lunta oli jo niin paksulta, että se oli peittänyt näkymättömiin tien. Vihdoin aavikon laidassa, missä alkoi korkea metsä, oli maantien oja täynnä muutamalta kohtaa ja siitä päätin lähtevän tien majalle.
Maja oli risuista ja siksi tiheä, että lumi ei satanut läpi. Tämä maja oli talon arvoinen. Kiireemmin kuin me ehättivät koirat majaan ja pyöriskelivät kuivassa mullassa haukkuen iloissaan. Hyvin olimme mekin tyytyväisiä, vaikka emme sitä osottaneetkaan pyörimällä mullassa, joka muuten ei olisi hulluinta ollut kuivataksemme itseämme vähän.
"Minä ajattelinkin, että tässä kaatometsässä pitäisi olla jossakin maja", sanoi Vitalis. "Ja nyt tuiskukoon."
"Tuiskukoon vain!" vastasin hyvin terhakasti ja menin majan oviseinälle, missä puistelin lumen takistani ja hatustani, jotta ei kulkeutuisi lunta asuntomme lattialle sulamaan ja kastelemaan sitä.
Tämä talomme oli hyvin yksinkertainen sekä rakenteeltaan että sisustukseltaan. Siinä ei ollut kuin multapenkki ja muutamia kiviä istuimiksi. Mutta tärkeintä näissä oloissa oli kuitenkin tulisija, joka oli tehty muutamaan soppeen viidestä tai kuudesta kivestä.
"Me voimme tehdä tulenkin!"
Tällaisessa talossahan oli helppo saada puuta, sitähän sai seinistä ja katosta, kiskomalla niistä risuja ja oksia. Ja pian kirkas nuotio loimusi iloisesti takassamme. Se tosin työnsi aikalailla savua, joka nousi väikkymään kattoon, mutta mitä siitä, olihan kuitenkin lämmittävä tuli.
Koirat asettuivat takan ympärille ja siinä seisoen takasillaan lämmittelivät kastunutta ja jähmettynyttä vatsaansa liekkien lämpimässä. Pian Joli-Coeurkin kohotti isäntänsä takkia ja pilkisti hyvin varovasti, katsellen missä nyt ollaan, ja kun oli saanut vähän selkoa, niin hyppäsi vikkelästi maahan ja, asettuen paraimmalle kohtaa nuotion ääreen, piteli täriseviä käsiään tulta vasten.
Isäntämme oli hyvin ajatteleva ja kokenut mies: aamulla, ennenkuin minä olin vielä noussutkaan, oli hän varustanut eväät matkaa varten: limpun ja palasen juustoa. Tällaisena hetkenä ei olla kovin vaativia, ja heti kun me näimme limpun ilmestyvän, niin meissä kaikissa syntyi tyytyväisyyden tunne. Paha kyllä, osat eivät olleet suuria. Ja minä puolestani petyin suuresti toiveissani: isäntämme jakoi meille ainoastaan puolet limpusta.
"Minä en tunne tätä tietä", sanoi hän vastaukseksi katseeseeni, "enkä tiedä, onko koko tällä matkalla Troyesiin ainoatakaan majapaikkaa. Sitten en tunne tätä metsää. Tiedän vain, että tämä seutu on hyvin metsäistä. Me voimme olla penikulmia asunnoista. Tai voimme saada pitää kauan aikaa tätä säänpitoa tässä majassamme. Senvuoksi meidän täytyy säästää eväitämme."