Tiellä ei näkynyt ristinsielua, ei kuulunut ajokalujen kolinaa, ei piiskan pauketta. Ainoastaan harakoita hyppi tiellä, pyrstö pystyssä ja nokka ilmassa, ja meidän lähestyessämme ne lehahtivat lentämään kiepsahtaen jonkun puun oksalle, josta meille nauraa räkättivät ilkeästi aivan kuin pahaa ennustaen.
Seutu, jonka läpi kuljimme, oli hyvin surullisen näköinen, jota lisäsi vielä tämä hiljaisuus. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin alastomia nummia, karuja kukkuloita ja ruskeaa metsää. Tuuli puhalsi yhä pohjoisesta mielien kääntymään itään. Ja siltä puolen taivasta nousi raskaita pilviä, jotka kulkivat matalalla aivan kuin riippuen puitten latvoissa. Pian lenteli ilmassa muutamia lumihiutaleita, suuria kuin perhoset. Ne nousivat ja laskivat, pyörivät sinne tänne koskematta maahan.
Emme olleet kulkeneet vielä pitkältä, ja minusta jo tuntui mahdottomalta, että ehdimme Troyesiin ennen lumituiskua.
Koillisesta nouseva pilvi oli jo tullut lähelle, ja omituinen valo kirkasti taivaan siltä puolen; se oli lunta. Nyt ei lennellyt enää perhosia, vaan meidät ympäröi sakea lumituisku.
"Se oli päätetty, ettemme pääsisi Troyesiin", sanoi Vitalis. "Meidän pitää pysähtyä ensimäiseen taloon, jonka tapaamme."
Se oli mieluista puhetta, mutta missä tapaamme tämän vierasvaraisen talon, ennenkuin lumi oli kietonut meidät valkoiseen hämäryyteensä. Olin tarkastanut seutua niin kauas kuin silmä kantoi enkä ollut huomannut mitään taloa enkä mitään merkkiä kylästä. Päinvastoin olimme tulossa metsään, jota näytti kestävän äärettömiin edessämme ja ympärillä oleviin kukkuloihin saakka. Ei siis voinut kovinkaan suurta toivoa panna tähän luvattuun taloon. Mutta ehkäpä lumituiskua ei kestäkään kauan.
Sitä kuitenkin kesti, se vain yltyi. Vähässä ajassa se oli peittänyt tien ja kaiken, minkä kohtasi kulussaan: kivet, vesat, pensaat, sillä tuuli, joka ei ollut laantunut siitään, kieritti lunta maata myöten kaikkea vastaan, joka viimein sen pidätti peitokseen.
Koirat eivät enää juosseet edellämme, vaan astelivat ihan kintereillämme pyytäen meiltä suojaa, jota emme voineet niille tarjota. Me kuljimme hitaasti, vaivoin, silmät ummessa, märkinä, kohmettuneina, ja vaikka olimme sakeassa metsässä, emme saaneet suojaa, kun tie kulki juuri tuulen suuntaan.
Tuuli laantui vähitellen, mutta sikäli lumentulo kiihtyi; se ei pieksänyt enää pölynä, vaan laskeutui suurina, raskaina hiutaleina. Vähän ajan kuluttua oli tie paksun hangen peitossa, jossa me kahloimme äänettömin askelin. Vähänväliä näin isäntäni silmäilevän vasemmalle aivan kuin olisi etsinyt jotakin, mutta siellä ei ollut kuin laaja aukeama metsässä, joka oli hakattu viime keväänä ja jossa kasvamaan jätetyt puun vesat taipuivat raskaan lumen painosta. Mitä hän toivoi löytävänsä tältä puolelta? Minä puolestani tähystin suoraan eteeni niin kauas kuin silmä kantoi, odotellen eikö tämä metsä vihdoinkin lopu ja eikö näkyisi taloa. Mutta turhaa oli koettaakaan katsein tunkeutua tämän lumisakean läpi. Jo muutamien metrien päässä kaikki esineet katosivat tupruun eikä nähnyt muuta kuin lumihiutaleita aina vain entistä sakeammassa, käärien meidät aivan kuin äärettömään lumiverkkoon.
Yhtäkkiä näin Vitaliksen ojentavan kätensä vasempaan aivan kuin herättääkseen minun huomiotani. Minä katsoin hänen osottamaansa suuntaan ja olin siellä aukeamalla huomaavinani jonkun risumajan. Minä en odottanut selitystä, sillä ymmärsin isäntäni osottaneen tätä majaa sitä varten, että oli etsittävä sinne tie.