Isäntäni tarkotuksena oli päästä Parisiin niin pian kuin mahdollista, sillä ainoastaan Parisissa meillä oli toivoa voivamme antaa näytäntöjä talven aikana. Mutta joko hänen kukkaronsa oli liian laiha tai tiesi mistä syystä, me emme menneet rautatietä, jalkapatikassa vain astuimme Dijonista Parisiin. Kun aika niin salli, annoimme muutamia näytäntöjä kaupungeissa tai kylissä, joiden ohi kuljimme, ja sitten saatuamme kokoon jonkun vaivaisen rovon työnnyimme taas taipaleelle.
Aina Chatilloniin saakka mentiin kutakuinkin, vaikka aina oli kylmää ja sateista. Mutta tästä kaupungista lähdettyämme herkesi sade ja tuuli kääntyi pohjoiseen. Aluksi emme siitä niin välittäneet, vaikka ei olekaan kovin suloista astua pohjatuulen pieksäessä kasvoja. Sittenkin tämä tuuli, niin kylmä kuin olikin, oli parempi kuin sade, jota meillä oli ollut viikkokausia. Mutta ilma ei kauan pysynyt kuivana. Taivas peittyi paksuun pilveen, aurinko katosi, ja kaikki osotti, että pian saamme lumituiskun. Me olisimme kuitenkin voineet päästä johonkin suureen kylään, ennenkuin lumituisku meidät yllätti, mutta isäntäni koetti ehättää Troyesiin niin pian kuin mahdollista, kun tämä on suuri kaupunki, jossa voisimme antaa useampia näytäntöjä, jos meidän oli huonojen ilmain vuoksi pakko jäädä sinne.
"Pane joutuin nukkumaan", hän sanoi minulle, kun olimme asettuneet muutamaan majapaikkaan. "Me lähdemme huomenna varhain, sillä minua pelottaa, että tulee lumituisku."
Hän itse ei käynyt heti nukkumaan, vaan jäi lieden luo lämmittelemään Joli-Coeuriä, joka oli kovasti kärsinyt kylmästä ja yhtämittaa värisi, vaikka me olimme käärineet sen peitteisiin.
Seuraavana päivänä minä heräsin varhain, niinkuin oli käsketty. Oli vielä hämärä, taivas oli musta ja synkkä, ei ainoatakaan tähteä pilkistänyt. Näytti aivan kuin suuri musta peite olisi laskeutumassa maalle.
"Teidän sijassanne minä en lähtisi matkaan", sanoi majapaikan isäntä isännälleni. "Siitä tulee pian lumituisku."
"Minulla on kiire", vastasi Vitalis. "Ja minä toivon, että pääsemme
Troyesiin ennenkuin tuisku ehtii puhjeta."
"Kolmeakymmentä kilometriä ei kuljeta tunnissa."
Me kuitenkin lähdimme taipaleelle.
Vitalis piti Joli-Coeuriä povessaan lämmittääkseen sitä, ja koirat juoksentelivat iloisesti edellämme. Isäntäni oli Dijonista ostanut minulle lammasnahkatakin, jossa oli karvapuoli sisällepäin; sen minä käärin ympärilleni, ja tuuli puski sen kiinni ruumiiseen. Ei haluttanut suuta avata, ja me astuimme ääneti, niin kiireesti kuin suinkin, pysyäksemme lämpiminä ja ehtiäksemme perille. Vaikka oli jo aika päivän valjeta, niin taivas ei seljennyt. Idässä päin oli vaaleahko juova, mutta aurinkoa ei näkynyt. Ei ollut enää yö, mutta liioittelua olisi ollut sanoa, että oli päivä. Kuitenkin erotti jo esineet paremmin. Sinertävä valo, joka pilkotti auringon koitolta kuin mistähän summattomasta aukosta, valaisi lehdettömät puut ja siellä täällä pensaikot, joissa kuivuneet lehdet riippuivat ja kahisivat tuulessa ikävästi.