"Taipaleelle!" sanoi hän minulle.
Ja me lähdimme.
Sillä tavoin erosin ensimäisestä ystävästäni ja heittäysin seikkailuihin, joista olisin säästynyt, jollen sokean ennakkoluuloni uhrina olisi antautunut tuhman pelon valtaan.
XII.
Taas piti astella isäntäni jäljessä, harpun hihna painamassa heltynyttä olkapäätä, kuljeksia pitkin maanteitä, sateessa ja paahteessa, tomussa ja rapakossa. Piti näytellä tyhmyriä julkisilla paikoilla, nauraa tai itkeä kunnioitettavan yleisön huviksi. Muutos tuntui ankaralta, sillä hyvään tottuu pian.
Minusta oli oloni nyt vastenmielistä ja väsyttävää, jota en tuntenut ennenkuin olin kokenut nämä kaksi kuukautta suloista ja onnellista elämää. Monet monituiset kerrat jäin tiellä jälkeen saadakseni rauhassa muistella Arthuria, rouva Milligania, Joutsenta, ja muistossani elää tässä menneisyydessä. Ah sitä ihanaa aikaa! Ja kun illoin makasin jossakin likaisessa majapaikassa ja ajattelin huonettani, joka minulla oli Joutsenessa, niin miten kurjilta näyttivätkään nyt peitteet!
Onnekseni kuitenkin tässä syvässä surussani minulla oli muuan lohdutus: isäntäni oli paljon lempeämpi kuin koskaan ennen — paljon hellempikin — jos tätä sanaa voi käyttää Vitaliksesta. Tässä suhteessa oli tapahtunut suuri muutos hänen luonteessaan tai oikeammin hänen käytöstavassaan minua kohtaan, ja se minua virkisti, se minua esti itkemästä, kun muistot Arthurista ahdistivat sydäntäni. Minä tunsin, etten ole yksin maailmassa ja että isäntäni oli minulle enemmän kuin isäntä. Olisinpa usein, jos olisin rohjennut, häntä syleillyt, niin tunsin tarvetta vuodattaa sydämeni tunteita. Mutta minä en uskaltanut, sillä Vitalis ei ollut niitä miehiä, joita uskaltaa näin lähestyä.
Aivan alussa oli pelko minut pitänyt hänestä etäällä, nyt se oli jonkinlainen epäselvä kunnioituksen tunne. Meidän kylästä lähtiessämme Vitalis ei ollut minulle kuin mies niinkuin muutkin, sillä silloin en vielä kyennyt tekemään mitään erotusta. Mutta oloni rouva Milliganin luona oli avannut silmäni ja järkeni. Ja omituista kyllä, kun tarkkaavasti katselin isäntääni, niin huomasin hänen olossaan, hänen näössään, hänen käytöksessään samanlaista kuin rouva Milliganissakin. Minä mielessäni tuumailin, että se oli mahdotonta, kun isäntäni oli ainoastaan eläinten näyttelijä, jotavastoin rouva Milligan oli ylhäinen rouva. Mutta tuumailuni ei saanut sitä poistetuksi, mitä silmäni kertoivat. Kun Vitalis vain tahtoi, niin hän oli aivan samanlainen herra kuin rouva Milligan oli rouva. Ainoa erotus oli siinä, että rouva Milligan oli aina ylhäinen nainen, jotavastoin Vitalis ei ollut ylhäinen herra kuin eräinä hetkinä. Mutta silloin hän olikin sellainen, että hän olisi tehnyt ylhäisen vaikutuksen keneen tahansa. Kunnioituksen tunne, jonka hän minussa herätti, esti siis minut antautumasta hellempien tunteitteni valtaan, silloinkin kun hän niitä herätti minussa ystävällisellä puheellaan.
Cettestä lähdettyämme emme moneen päivään puhuneet sanaakaan rouva Milliganista ja minun olostani Joutsenessa, mutta vähitellen tämä aihe tunkeutui keskusteluumme, ja isäntäni puuttui siihen aina ensimäisenä. Sitten ei kulunut päivääkään, ettei rouva Milliganin nimeä olisi lausuttu.
"Sinä olit kovin häneen mielistynyt?" sanoi Vitalis. "Minä sen hyvin ymmärrän. Hän on ollut sinulle hyvä, erittäin hyvä, sinun tulee muistella häntä kiitollisuudella." Ja sitten hän usein lisäsi itsekseen: "Se oli pakosta."