"Voi, älkää kirjoittako, minä pyydän!"
"Mutta muutakaan keinoa ei ole, lapseni."
"Minä pyydän, ettehän kirjoita?"
Jollei rouva Milligan olisi alkanut puhua vanhemmistani, niin varmaan jäähyväishetkemme olisi kestänyt kauemmin kuin kymmenen minuuttia, jotka isäntäni oli myöntänyt.
"He asuvat Chavanonissa, eikö niin?" jatkoi rouva Milligan.
Vastaamatta hänen kysymykseensä minä lähestyin Arthuria ja syleillen suutelin häntä monet kerrat kaikella sillä veljellisellä ystävyydellä, jota tunsin häntä kohtaan. Sitten irrottautuen hänen heikosta syleilystään menin rouva Milliganin luo ja laskeutuen hänen eteensä polvilleni suutelin hänen kättään.
"Lapsi raukka!" sanoi hän kumartuen ylitseni. Ja hän suuteli otsaani.
Minä nousin ja juoksin ovelle. "Arthur, minä rakastan teitä iäti", sanoin tukahtuneella äänellä huokausteni seasta. "Ja teitä, rouva, en voi koskaan unhottaa."
"Remi, Remi!" huusi Arthur.
En enempää kuullut, olin jo ulkona, ja ovi takanani oli kiinni. Ja samassa olin isäntäni luona.