Minä tietystikään en jäänyt vuoteeseen, vaan minusta tuli sairaanhoitaja. Ja Joli-Coeur antoi mielellään minun hoitaa itseään, osottaen kiitollisuuttaan lempeällä hymyllä: sen katse todella muistutti nyt ihmisen katsetta. Ja se, joka ennen oli niin vilkas, niin niskoitteleva ja aina valmis tekemään kepposia, oli nyt tyyni ja mallikelpoisen kärsivällinen ja ihan kuin itse tottelevaisuus. Se näytti nyt pyytävän ystävällistä kohtelua, sitä se pyysi Capiltakin, jonka kanssa oli ollut niin monasti huonoissa väleissä. Se oli aivan kuin hemmoteltu lapsi, niin että aina piti olla joku sen luona, ja kun joku meistä lähti ulos, niin se suuttui.
Tuli pian yskä, joka kovasti rasitti sen pientä ruumista. Minulla ei ollut kuin viisikolmatta penniä rahaa, ja niillä minä ostin rintasokeria Joli-Coeurille. Mutta sillä minä enemmän pahensin kuin paransin raukan yskää. Joli-Coeur, joka niin tarkkaavasti seurasi kaikkea, huomasi pian, että minä annoin sille palan sokeria aina kun se ryki. Ja se rupesi tätä käyttämään hyväkseen, ryki myötäänsä saadakseen lääkettä, joka sille oli niin mieluista, vaikka siitä olikin vain pahennusta. Kun minä huomasin sen petoksen, niin en antanutkaan enää rintasokeria. Mutta silloin se alkoi katsella minua rukoilevasti, ja nähtyään, etteivät rukouksensakaan auttaneet, asettui se istumaan ja kumarassa ja käsi vatsalla rupesi rykimään kaikin voimin. Veret työntyivät kasvoille, suonet otsalla pullistuivat, vedet juoksivat silmistä, ja lopuksi oli se kerrassaan tukehtua, joka ei ollut enää kujeilua, vaan täyttä totta.
Isäntäni ei ollut minulle koskaan puhunut raha-asioistaan, ja vain sattumalta olin saanut tietää, että hän oli myynyt kellonsa saadakseen ostetuksi minulle lammasnahkatakin. Mutta nyt nykyisessä tilassamme hän poikkesi tavastaan. Eräänä päivänä, kun hän tuli syömästä, jolla aikaa minä olin ollut sairaan toverina, kertoi hän minulle ravintolan isännän vaatineen maksua olostamme, ja että kun hän maksoi ravintolaan velkamme, hänelle ei jäänyt kuin kolmisen markkaa. Muuta keinoa pulasta päästäksemme ei hän tiennyt kuin antaa näytäntö.
Näytäntö, kun ei ollut enää Zerbinoa eikä Dolcea, ja Joli-Coeurkin kykenemätön esiintymään! Minusta tämä näytti aivan mahdottomalta.
Mutta Joli-Coeuriä oli hoidettava ja se oli pelastettava. Lääkärin, lääkkeiden ja kaiken muun maksuksi meidän piti antaa sellainen näytäntö, joka heti tuotti ainakin neljäkymmentä markkaa.
Mutta neljäkymmentä markkaa tällaisena kylmänä aikana tässä kylässä, ja meidän voimillamme, mikä uhkayritys!
Sillä aikaa kuin minä hoidin sairastamme, Vitalis haki huoneen, sillä näin kylmällä ilmalla ei voinut näytellä taivasalla. Hän laittoi ilmoituksia ja liimaili niitä seiniin, laittoi näytelmälavan lankuista ja rohkealla mielellä pani likoon kolme markkaansa ostaen niillä kynttilöitä, jotka katkoi kahtia, siten saadakseen enemmän valoa.
Huoneemme ikkunasta näin hänen kulkevan edestakaisin ulkona lumessa, ja huolestuneena tuumailin ja ihmettelin, mitähän meillä tulee ohjelmaan. Ja parhaillani olin tätä miettimässä, kun kuulin rummun äänen asuntomme edestä, sitten, sen jyristyä mahtavasti jonkun aikaa, luettavan ohjelman. Siinä oli mitä kummallisimpia lupauksia: oli kysymys "taiteilijasta, joka oli kuulu yli koko maailman" — se oli Capi — ja "nuoresta laulajasta, joka oli ihmelapsi" — ihmelapsi olin minä. Mutta paras kuitenkin kaikista oli se kohta, jossa ilmoitettiin kunnioitettavalle yleisölle, että katsojan ei tarvinnut maksaa kuin vasta nähtyään, kuultuaan ja taputettuaan käsiään.
Tämä minusta näytti ylen rohkealta, sillä taputetaankohan meille käsiä? Capi kyllä ansaitsee suosionosotuksia, mutta minä en ollut koskaan vähintäkään ajatellut, että olin mikään ihmelapsi, enkä voinut sitä uskoa.
Rummun äänen kuultuaan Capi alkoi iloisesti haukkua, ja Joli-Coeur nousi makuultaan, vaikka oli hyvin heikko. Molemmat arvasivat, että nyt oli kysymys näyttelemisestä. Minun piti väkisten pidättää Joli-Coeur vuoteessaan. Se tahtoi englantilaisen kenraalin pukua, hännystakin ja punaiset, kullalla kirjaillut housut ja töyhtöhatun. Pani kätensä ristiin, lankesi polvilleen rukoillen minua. Ja kun näki, etteivät rukouksensa auttaneet, niin suuttui ja sitten koetti minua hellyttää kyynelillään.