Nähtävästikin meidän olisi illalla vaikea saada sitä luopumaan aikeestaan, ja minä päätin, että näin ollen oli parasta meidän lähteä varkain. Kun Vitalis, joka ei tiennyt mitään tästä, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut, heti ensi sanoiksi käski minun laittaa harppuni ja kaikki muut tarpeet kuntoon näyttelemistämme varten, Joli-Coeur, joka hyvin ymmärsi tämän käskyn, alkoi taas rukoilla ja tällä kertaa isäntäänsä. Sanoin se ei olisi paremmin voinut lausua haluaan kuin kaikenlaisilla äänillään, ruumiinliikkeillään ja koko käytöksellään. Sen posket olivat märkinä kyynelistä, ja sydämensä pohjasta se suuteli isäntänsä kättä.
"Sinua haluttaa näyttelemään?" sanoi Vitalis hänelle. — "Niin, niin", oli Joli-Coeurin innokas vastaus, jonka se antoi koko ruumiillaan. — "Mutta sinä olet sairas, pieni Joli-Coeur raukkani!" — "En vähääkään!" oli vastaus, jonka se antoi ymmärrettävästi.
Oli liikuttavaa nähdä tämän pienen sairas raukan intoa, jolla se meitä koetti saada taipumaan pyyntöihinsä. Mutta sen pyynnön noudattaminen olisi ollut varma kuolema sille.
Aika oli jo meidän lähteä näyttelemään. Minä laitoin hyvän tulen kamiiniin, käärin hyvin vaippoihin pienen Joli-Coeur paran, joka oli sulaa kyyneliinsä ja syleili minua minkä voi. Sitten me lähdimme.
Mennessämme Vitalis minulle selitti mitä hän minulta odotti. Ei voinut tulla kysymykseenkään tavalliset esityksemme, kun meillä ei ollut parhaita näyttelijöitämme. Capin ja minun oli pantava kaikki kuntomme ja intomme. Nyt oli saatava kokoon neljäkymmentä markkaa.
Neljäkymmentä markkaa! Sehän oli kauheaa.
Vitalis oli valmistanut kaikki, eikä enää ollut muuta kuin sytyttää kynttilät. Mutta ylellisyyttä oli sytyttää ne ennenkuin sali oli täynnä, sillä oli tärkeää, että valo ei loppunut ennenkuin ohjelma oli suoritettu.
Sillä aikaa kuin me asetuimme teatteriimme, kulki rumpu vielä viimeisen kerran kylän katuja, ja me kuulimme sen pärinää, väliin ulompaa, väliin lähempää. Saatuani pukuni kuntoon samoin kuin Capinkin puetuksi, asetuin muutaman pylvään taakse odottelemaan kumppanini tuloa. Rummun ääni lähestyikin pian, ja kuulin kadulta sekavaa melua. Siellä kuulusti olevan parikymmentä pojan hurttaa, jotka tulivat rummun jäljessä. Rumpu yhä päristen pysähtyi kahden lampun valoon teatterimme ovelle, ja nyt ei muuta kuin yleisö sisään ja odottamaan näytännön alkamista.
Mutta yleisö oli hidas tulemaan. Rumpu pärisi yhä voimakkaasti. Koko kylän pojat olivat luullakseni asettuneet sinne, mutta tällaiselta yleisöltä me emme saaneet neljääkymmentä markkaa. Meidän olisi ollut saatava mahtavaa väkeä, jolla oli paksu kukkaro ja kärkäs käsi sitä avaamaan. Vihdoin isäntäni päätti, että meidän oli aljettava, vaikka huone ei ollut lainkaan täynnä. Me emme voineet enää odottaa, kun kynttilämme meitä kiiruhtivat.
Minun oli ensin esiinnyttävä, ja harppuni säestyksellä lauloin kaksi laulua. Totta puhuakseni, minulle taputettiin varsin vähän käsiä. Minä en koskaan ole ollut itserakas näyttelijä, mutta tällä kertaa minuun yleisön kylmyys teki pahan vaikutuksen, se minut lannisti. Kun minä en voinut yleisöä miellyttää, niin se ei myöskään mitään antanut. Kunnian vuoksi en laulanut, vaan Joli-Coeur raukan hyväksi. Ah, miten olisin halunnut liikuttaa tämän yleisön mieltä, innostaa, saada sen kerrassaan huumauksiin. Mutta mikäli minä voin nähdä tässä hämärässä huoneessa, ei yleisö näyttänyt minusta isosti välittävän eikä pitävän minua lainkaan minään ihmelapsena.