Se minua kummastutti, että tämä kaunis nainen tahtoi puhutella isäntääni. Mielestäni hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pannut roponsa lippaaseen. Kuitenkin ilmoitin hänen asiansa Vitalikselle, ja tällä aikaa Capi tuli luoksemme.
Toinen kierros tuotti vielä vähemmän kuin ensimäinen.
"Mitä sillä naisella on asiaa?" kysyi Vitalis. — "Hän vain sanoi haluavansa puhella kanssanne." — "Minulla ei ole mitään hänelle sanottavaa." — "Hän ei ole antanut mitään Capille, hän ehkä tahtoo nyt antaa."
"No sitten on Capin mentävä hänen luokseen eikä minun."
Mutta kuitenkin hän päätti lähteä ja otti Capin mukaansa. Minä seurasin heitä. Tällä aikaa oli tullut palvelija tuoden lyhdyn ja peitteitä, ja oli astunut naisen ja pojan viereen. Vitalis lähestyi ja tervehti kylmästi.
"Anteeksi, että teitä vaivasin", sanoi nainen, "mutta minä halusin teitä onnitella."
Vitalis kumarsi sanaa sanomatta.
"Minä olen soittaja ja halusin lausua teille ihastukseni suuresta kyvystänne."
Minun isäntäni suuri kyky, Vitalis, katulaulaja, eläinten näyttelijä?
Minä seisoin tyhmistyneenä.
"Mitäs minusta, vanhasta miehestä kyvyksi", sanoi Vitalis. "Ennen nuoruudessani, siitä on kauan, olin … niin, minä olin muutamalla suurella laulajalla palvelijana, ja matkimalla, aivan kuin papukaija, opin muutamia säveleitä, joita isäntäni opetteli, siinä kaikki."