XIV.
Olimme vielä kaukana Parisista. Ja meidän piti lähteä taivaltamaan lumista tietä, kulkea aamusta iltaan, vasten pohjoistuulta, joka pieksi kasvoja.
Ne olivat surullisia nämä pitkät taipaleet! Vitalis astui edellä, minä hänen jäljessään ja Capi kintereilläni. Sillä tavoin kuljimme jäljekkäin sanaa vaihtamatta pitkiin aikoihin, kasvot tuulen turvottamina, jalat märkinä, vatsa tyhjänä. Ja ihmiset, jotka tulivat vastaamme, pysähtyivät meitä katsomaan. Varmaankin he ajattelivat: minnekähän tuo vanhus kuljettaa tuota poikaa ja tuota koiraa?
Äänettömyys oli minusta tuskallista. Olisi haluttanut puhella vaivain unhottamiseksi. Mutta Vitalis vastasi hyvin harvasanaisesti kaikkeen mitä kysyin, kääntymättä edes minuun. Onneksi Capi oli avosydämisempi, ja usein niinä astuessamme tunsin kostean kielen kädelläni. Capi nuolaisi kättäni sanoakseen minulle: "Sinä tiedät, että minä olen tässä, minä, ystäväsi."
Ja minä hyväilin sitä hellästi siinä astuessani. Sekin näytti olevan hyvillään tästä ystävyyteni osotuksesta niinkuin minäkin olin sen ystävyydestä. Me ymmärsimme toisemme, me rakastimme toisiamme. Minusta tuntui se niin virkistävältä, ja olen varma, että niin tuntui koirastakin. Nämä hyväilyni lohduttivat Capia luullakseni siinä määrässä, että se joskus unhotti toveriensa kuolemankin: silloin se pysähtyi tielle ja kääntyi katsomaan joukkoaan, niinkuin silloinkin teki, kun oli sen korpraalina, jolloin piti usein tarkastella sitä. Mutta tätä ei kestänyt kuin muutaman sekunnin. Se muisti taas miten asia oli, minkävuoksi tämä joukko ei tullutkaan, ja Capi juoksi kiireesti ohitsemme ja katsoi Vitalista silmiin nivan kuin saadakseen vakuutuksen tältä, ettei se ollut hänen syynsä. Kun Dolce ja Zerbino eivät tulleet, niin he eivät tulleet kai senvuoksi, että eivät enää koskaan tule. Ja tämän se lausui niin tunteellisilla, niin puhuvilla silmillä, jotka olivat paljaana järkenä, että sydäntämme ahdisti.
Luonto ympärillämme ei ollut virkistävää, jonka tarpeessa me olisimme olleet, ainakin minä. Kaikkialla vain valkoinen lumi peitteenä, taivas pilvessä, aurinko näkymättömissä, päivä niin harmaja. Ei mitään liikettä pelloilla, ei ihmisiä työssä. Ei kuulunut hevosten hirnuntaa, ei lehmäin ammuntaa. Ainoastaan korppien kirkunaa, jotka istuivat korkeimmalla oksalla huutaen nälkäänsä, kun eivät maassa löytäneet paljasta paikkaa, mistä voisivat jotakin hakea. Kylissä vallitsi täysi hiljaisuus: on niin kylmä, että kukin pysyy lietensä ääressä ja tekee työtä huoneessa.
Ja me painoimme eteenpäin siivottomalla, liukkaalla tiellä, pysähtymättä ja levähtämättä muuta kuin öisin nukkuessamme jossakin tallissa tai lammaskarsinassa, ohut leipäpala illallisenamme — joka oli samalla aamiaisemme ja päivällisemme. Ja olimme mielestämme ylen onnellisia, kun sellainen onni kohtasi meitä, että pääsimme lammasnavettaan, jossa olimme suojassa pakkaselta.
Kilometri kului toisensa perästä, taival taipaleelta katkesi, me lähestyimme Parisia.
Olin kuullut niin paljon puhuttavan Parisin merkillisyyksistä, että olin lapsellisessa mielikuvituksessani ajatellut näiden merkillisyyksien näkyvän jo kauas. Minä en osaa sanoa, mitä olin odottanut, mutta ihmeitä minä vain odotin: kultaisia puita, marmoritaloja katujen varsilla ja kaduilla silkkiin puettuja ihmisiä. Tämä kaikki oli minusta aivan luonnollista.
Mitä voimme tehdä Parisissa tällaisessa tilassa kuin me olimme? Tätä kysymystä olin pyöritellyt mielessäni pitkillä taipaleillamme. Olisin mielelläni kysynyt Vitalikselta, mutta en uskaltanut, niin hän näytti synkältä ja niin oli sanoissaan lyhyt. Eräänä päivänä hän kuitenkin asettui astumaan vierelläni, ja hänen katseestaan, jonka hän loi minuun, arvasin, että saan nyt tiedon siitä, mistä niin monta kertaa olin tietoa halunnut. Me näimme muutaman mäen harjalta edessämme suuren pilven mustaa savua, joka väikkyi suunnattoman suuren kaupungin päällä. Minä pinnistin silmäni auki koettaessani saada jotakin selvää tästä kattojen, kellotapulien ja tornien paljoudesta, jotka sekaantuivat sumuun ja savuun, kun Vitalis hidastutti kulkuaan ja tuli minun sivulleni astelemaan.