"Vanhassa kulkurissa ei ole nuorukaisen sydän kuollut. Onnettomuudeksi vanha kulkuri oli hyvin laskenut, ja nuorukainen on kaikki hävittänyt, tehnyt tyhjäksi. Minne nyt mennä?"
Oli jo myöhäinen, ja pakkanen, joka päivän kuluessa oli lauhtunut, oli kiihtynyt taas. Tuuli puhui pohjoisesta. Kova yö oli tulossa.
"Minne me menemme?"
"Gentillyyn, koetamme löytää muutaman louhoksen, jossa minä ennenkin olen nukkunut. Oletko väsynyt?"
"Minä sain levätä siellä Garofolin luona."
"Minä en ole saanut levätä, paha kyllä, ja minä olen väsynyt. Mutta ei auta. Eteenpäin, lapseni!"
Hyvällä tuulella ollessaan hän sanoi näin koirilleen ja minulle.
Mutta tänä iltana hän sanoi sen surullisesti.
Me siis taas olimme Parisin kaduilla kulkemassa. Yö oli pimeä, ja kaasuliekit, jotka lepattivat tuulessa, valaisivat huonosti tietämme. Joka askeleella livetti jäätyneellä katukäytävällä. Vitalis piteli minua kädestä, ja Capi kulki kintereillämme. Silloin tällöin se pysähtyi rikkakasalle katselemaan, eikö löytyisi luuta tai leipäpalasta, sillä nälkä senkin vatsaa ahdisti. Mutta rikkakasat olivat jäässä ja Capin etsintä oli turhaa. Allapäin juoksi se aina jälkeemme.
Me astuimme astumistamme, ja ihmiset, joita silloin tällöin tuli vastaamme, näyttivät meitä katselevan kummastuneina: meidän omituinen pukummeko vai väsynyt käyntimmekö heitä lie kummastuttanut? Poliisikonstaapelit, joita sattui tiellemme, kiertelivät ympärillämme ja pysähtyivät meitä seuraamaan tarkastavin katsein.
Vitalis asteli kumarassa, sanaa sanomatta. Vaikka oli pakkanen, hänen kätensä kuitenkin poltti minun kättäni. Minusta tuntui, että hänen kätensä vapisi. Joskus hän pysähtyi minuutin ajaksi ja nojasi kädellään minun olkaani, ja silloin tunsin koko hänen ruumistaan puistattavan.