"Seuraa minua." Ja hän vei minut ovelle. "No, ukkoseni", sanoi
Garofoli vihatta ja nauraen. "Teillähän oli minulle asiaa?"
"Minulla ei ole enää mitään sanottavaa teille." Ja sanaa sanomatta,
silmäämättä taakseen hän laskeutui portaita pidellen minua kädestä.
Ja miten huojistuneella mielellä seurasin häntä! Minä siis pääsin
Garofolista. Jos olisin uskaltanut, olisin syleillyt Vitalista.
XVI.
Niin kauan kuin me olimme kadulla, jossa oli väkeä, Vitalis astui sanaa sanomatta, mutta pian saavuimme kadulle, joka oli tyhjä. Silloin hän pysähtyi muutamaa pylvästä vasten seisomaan ja pyyhki otsaansa moneen kertaan, joka oli merkki siitä, että hän oli pulassa.
"On ehkä kaunista noudattaa jalomielisyyttä", sanoi hän aivan kuin itsekseen puhellen, "mutta tässä me nyt olemme Pariisin kadulla eikä ole penniäkään taskussa eikä ruuan murua vatsassa. Onko sinun nälkä?"
"Minä en ole syönyt mitään sitten kuin te annoitte minulle pienen palan leipää tänä aamuna."
"No niin, poikaseni, sinä saat panna nukkumaan tänään iltasetta.
Kunpa meillä olisi edes missä nukkua."
"Te siis olitte ajatellut saavamme nukkua Garofolin luona?"
"Olin ajatellut, että siellä nukkuisit, ja jos hän olisi maksanut vuokraa sinun olostasi hänen luonaan tämän talvea, niin niillä kahdellakymmenellä markalla olisinkin selvinnyt asioistani. Mutta kun näin, miten hän kohtelee lapsia, niin en voinut."
"Te olette hyvä."