"Eikö olekin kauheata? Tuolla pojalla ei ole sydäntä."
"Se on häpeällistä!" huusi Vitalis.
"Sitäpä minä juuri sanon", keskeytti Garofoli.
"Älkää teeskennelkö", sanoi minun isäntäni. "Te ymmärrätte hyvin, että minä en puhu tästä pojasta, vaan teistä. Se on häpeällistä, kauheaa ilkeyttä rääkätä tuolla tavoin lapsia, jotka eivät voi puolustautua."
"Mitä te, vanha hupsu, sekaannutte tähän?" sanoi Garofoli muuttaen ääntään.
"Minä ilmoitan poliisille."
"Poliisille", huudahti Garofoli nousten. "Te uhkaatte minua poliisilla, te?"
"Niin, minä", vastasi Vitalis säikähtämättä Garofolin raivoa.
"Kuulkaahan, Vitalis", sanoi Garofoli, tyyntyen ja alkaen puhua ivallisesti. "Älkää uhkailko, sillä minäkin puolestani voin tehdä jotakin. Ja kumpikohan meistä olisi tyytymättömämpi? Minä en menisi puhumaan poliisille, sillä asianne ei koske poliisia, niitä on muita ihmisiä, jotka teistä välittävät, ja jos minä heille menen kertomaan mitä tiedän, sanon ainoastaan yhden nimen, niin kukahan se on pakotettu peittämään häpeänsä?"
Isäntäni jäi hetkiseksi vastaamatta. Hänen häpeänsä! Minä olin ihmeissäni. Ennenkuin olin selvinnyt tästä hämmästyksestäni, jonka nämä omituiset sanat olivat synnyttäneet, oli hän ottanut minua kädestä.