Nyt kun ymmärsin, että voimme olla eksyksissä, voimani alkoivat horjua. Vitalis veti minua kädestä.
"No mikä nyt?"— "Minä en jaksa enää astua." — "No luuletko, että minä jaksan sinua kantaa? Ajattele vain, että jos istahdamme, niin emme siitä enää ikinä nouse, kuolemme siihen kylmään. Astu pois!"
Minä seurasin häntä.
"Onko tässä tiessä syvät raiteet?" — "Ei ole raiteita ollenkaan." —
"Meidän pitää palata takaisin."
Tuuli puhalsi nyt kasvoihin niin ankarasti, että olin aivan tukehtua. Tuntui aivan polttelevan. Tullessakaan emme olleet astuneet ylen kiireesti, mutta palatessa oli kulkumme tuiki hidasta.
"Kun näet raiteet, niin sano minulle", sanoi Vitalis. "Oikean tien pitäisi olla vasemmalla, pensas tienhaarassa."
Me astuimme jonkun neljännestunnin taistellen tuulta vastaan. Yön synkässä hiljaisuudessa askeleemme kaikuivat kovasti kohmettuneessa maassa. Vaikka olinkin niin väsynyt, että tuskin jalka jalasta siirtyi, niin minä se kuitenkin nyt talutin Vitalista. Sitä tuskaani, kun minä tarkastelin tien vasenta puolta! Pimeässä näkyi yhtäkkiä pieni punainen tähti.
"Tuolta näkyy tuli!" sanoin ojentaen kättäni.
Vitalis katseli, mutta vaikka tuli tuipotti niin suuresti, että se varmaankaan ei ollut kovin kaukana, ei Vitalis kuitenkaan nähnyt mitään. Siitä huomasin, että hänen näkönsä oli heikontunut, sillä tavallisesti hän yöllä näki kauas ja tarkasti.
"Ei meillä ole mitään hyötyä siitä tulesta", sanoi hän. "Se on lamppu, joka palaa jonkun työmiehen katossa tai kuolevan vuoteen ääressä. Emme voi mennä koputtamaan heidän ovelleen. Maaseudulla voisimme pyydellä päästäksemme huoneeseen, mutta Parisin ympäristössä ei olla vierasvaraisia. Meille ei ole ainoatakaan taloa. Astutaan tietämme!"