"Hän kysyy isäänsä", sanoi muuan tyttö, joka näytti olevan vanhin lapsista.
"Ei hän ole isäni, vaan isäntäni. Missä hän on? Missä on Capi?"
Jos Vitalis olisi ollut isäni, niin varmaan olisi valikoitu sanoja hänestä puhuttaessa minulle, mutta kun hän ei ollut kuin isäntäni, niin päätettiin sanoa suora totuus, ja niin kerrottiin minulle koko asia.
Me olimme kyyristyneet muutaman puutarhurin portin pieleen. Noin kahden aikaan aamulla oli puutarhuri avannut portin lähteäkseen torille ja oli silloin tavannut meidät makaamasta olkikasassa. Ensin oli huudettu meitä siirtymään hevosen tieltä, ja sitten kun ei kukaan muu meistä liikahtanut kuin Capi, joka muristen ja haukkuen oli puolustanut meitä, niin oli tultu meitä käsivarresta pudistamaan. Me emme olleet liikahtaneet sittenkään. Silloin oli alettu ajatella, että tässä on jotakin arveluttavaa. Oli haettu lyhty, ja kun sen valossa tarkastettiin, niin huomattiin, että Vitalis oli paleltunut kuoliaaksi ja ettei minunkaan tilani ollut paljoa parempi. Mutta kuitenkin, kun Capi oli maannut päälläni, olin pysynyt siksi lämpimänä, että minä vielä hengitin. Minut oli kannettu puutarhurin taloon ja pantu maata sänkyyn. Siinä olin maannut kuusi tuntia melkein kuin kuollut; sitten veren kiertokulku oli päässyt uudelleen voimaansa, hengitys käynyt voimakkaammaksi ja minä heräsin.
Niin jähmettynyt kuin olinkin sekä sielultani että ruumiiltani, olin kuitenkin siksi selvillä, että ymmärsin täydellisesti niiden sanojen merkityksen, jotka olin kuullut. Vitalis kuollut!
Asian kertoi itse puutarhuri, ja sillä aikaa kuin hän puheli, tuo pieni tyttö, jonka katse oli niin kummallinen, ei hetkeksikään luovuttanut minusta silmiään. Kun hänen isänsä oli sanonut, että Vitalis on kuollut, niin tyttö varmaan ymmärsi tai yhtäkkiä huomasi, miten ankara isku se oli minulle, sillä hän meni kiireesti isänsä luo, asetti toisen kätensä hänen käsivarrelleen ja toisella viittasi minua, äännellen omituisesti, joka ei ollut lainkaan ihmisen ääntä, vaan aivan kuin hellä ja säälivä huokaus.
"Niinpä niin, pikku Liseni", sanoi tytölle hänen isänsä, "se koskee häneen kovasti, mutta täytyy sanoa totuus, sillä jos emme me sitä sano, niin sanoo sen poliisi." Ja hän kertoi minulle, miten oli annettu tieto poliisille, miten miehet olivat kantaneet Vitaliksen korjuuseensa, jotavastoin minut sijoitettiin hänen vanhemman poikansa Alexin vuoteeseen.
"Missä Capi?" kysyin, kun hän oli lopettanut kertomuksensa. — "Capi!" — "Niin, koira?" — "En tiedä, se on kadonnut varmaan." — "Se seurasi ruumissaattoa", sanoi muuan lapsista. — "Näitkö sen, Benjamin?" — "Näin hyvinkin. Se seurasi kantajain kintereillä, allapäin, ja silloin tällöin se hyppäsi paareille, ja kun se ajettiin alas, niin se päästi sellaisen valittavan äänen, joka oli kuin ulvontaa."
Capi raukka! Se oli niin monta kertaa hyvänä näyttelijänä seurannut Zerbinon ruumissaattoa, huokaillen niin, että lapset nauroivat katketakseen.
Puutarhuri ja hänen lapsensa jättivät minut yksin, ja tietämättä mitä tein ja varsinkaan mitä oli tehtävä, nousin vuoteeltani. Harppuni oli asetettu jalkopäähän. Otin sen olalleni ja aioin lähteä huoneeseen, johon puutarhuri oli mennyt lapsineen. Olihan lähdettävä, mutta minne? … Siitä ei ollut tietoa, mutta sen vain tiesin, että lähdettävä oli… Mutta siinä kun olin päässyt jaloilleni, tuntui minusta, että kaadun, ja minun piti kiireimmiten istahtaa tuolille. Jonkun aikaa siinä levättyäni avasin kamarin oven ja olin puutarhurin ja hänen lastensa luona. He istuivat pöydässä iloisen valkean äärellä, joka paloi kamiinissa, ja söivät lämmintä velliä.