Tuulta vastaan meillä kyllä oli suojaa, mutta ei kylmää vastaan. Kun olin tuonut siihen olkia niin paljon kuin sain kootuksi, istahdin Vitaliksen viereen.
"Asetu aivan lähelle minua ja kutsu Capi päällesi, niin se lämmittää sinua vähän", sanoi Vitalis. Hän oli kokenut mies, joka tiesi, että kylmä näissä oloissa voi tuottaa kuoleman. Ja että hän antautui tähän vaaraan, se osotti, että hän oli uupunut. Parin viikon aikana hän ei ollut kertaakaan mennyt levolle niin, ettei olisi ollut aivan uuvuksissa. Hän oli kovin rasittunut kestääkseen enää kaikkien näiden ponnistusten jälkeen, niin iäkäskin kun hän jo oli.
Oliko hänellä tietoa tilastaan, en voi sanoa. Mutta kun minä olin koonnut oljet ja asettunut hänen viereensä puristautuen lähelle häntä, niin tunsin hänen kumartuvan ylitseni ja syleilevän minua. Se oli toinen kerta ja — viimeinen!
Kun vuoteessa maatessa on vähän kylmä, niin se estää unta, mutta taivasalla maatessa kova ja pitkittyvä kylmä tekee tunnottomaksi. Niin kävi meidänkin. Heti kun olin paneutunut Vitaliksen viereen, kävin unteloiseksi ja silmäni sulkeutuivat. Minä koetin niitä avata, mutta kun en onnistunut, niin nipistin käsivarttani lujasti. Ihoni oli tunnoton, ja ainoastaan kun kaikin voimin puristin, tuntui jotakin vähäistä kipua. Mutta vilun puistatukset kuitenkin saivat minut vähän tajulleni. Vitalis, selin nojaten porttiin, hengitti vaivoin, hyvin lyhyeen ja nopeasti. Capi jo nukkui jalkapuolessani. Tuuli tohisi ylitsemme ja peitteli meitä oljenkorsilla, joita lenteli kuin kuivia lehtiä, jotka puista karisevat. Kadulla ei ollut ristinsielua: lähellä ja kaukana, kaikkialla kuolonhiljaisuus. Minua pelotti. Mikä? En voi sitä sanoa, mutta minä tunsin epämääräistä pelkoa, surunsekaista ahdistusta, joka sai kyyneleet silmiini. Minusta tuntui, että minä kuolen siihen. Ja kuoleman ajatus vei minut Chavanoniin. Barberinin äiti raukka! Kuolla tähän näkemättä häntä, näkemättä taloamme, puutarhaani. Ja tietämättäni harhaileva mielikuvitus vei minut tähän puutarhaan: aurinko paistoi iloisesti ja lämpöisesti, kukat aukoivat kultakupujaan, linnut visersivät pensaikossa ja äiti Barberin levitteli ruusupensaille vaatteita, joita hän tuli pesemästä purolta, mikä lorisi ruohikossa.
Yhtäkkiä olivat ajatukseni poissa Chavanonista, ja minä löysin itseni Joutsenesta: Arthur nukkui vuoteellaan, rouva Milligan oli hereillä, ja kun hän kuuli tuulen pauhaavan, niin hän kysyi, missä minä olen näin kylmällä ilmalla.
Sitten silmäni sulkeutuivat uudestaan, sydäntäni kouristi ja minä menin tainnoksiin.
XVII.
Herätessäni huomasin olevani vuoteessa, suuri tuli paloi kamarissa, jossa olin nukkunut. Huone oli minulle outo, samoin ihmisetkin, jotka olivat ympärilläni: yksi mies, neljä lasta, joista muuan oli pieni viisi- tai kuusivuotias tyttö, oka katseli minua ihmeissään. Hänen silmänsä olivat kummalliset, ne puhuivat.
Minä nousin, ja kaikki kokoontuivat ympärilleni.
"Missä Vitalis?" sanoin.