Me olimme päässeet kaupunkiin, tahi oikeammin, me kuljimme keskellä muurilla aidatuita taloja. Vitalis pysähtyi äkkiä. Minä ymmärsin, että hän oli jo aivan uupunut.
"Minä koputan jollekin portille?"
"Ei, he eivät avaa. Nämä tässä ovat puutarhureita, he eivät nouse tähän aikaan. Astutaan edelleen."
Mutta hänellä ei ollut niin paljon voimia kuin tahtoa. Muutamia askeleita kuljettuamme hän pysähtyi taas.
"Minun täytyy vähän levähtää", sanoi hän, "minä en enää jaksa."
Muutamassa paaluaidassa oli portti, ja sen luona kohosi yli aidan lantatunkio. Tuuli oli kuivannut päällimmäiset oljet ja ajanut niitä kadulle aika vahvalta juuri paaluaidan seinämälle.
"Minä istahdan tuohon", sanoi Vitalis.
"Mutta te sanoitte, että jos istumme, niin kylmetymme emmekä enää voi nousta."
Vastaamatta mitään hän viittasi minulle, että kokoaisin olkia portin luo, ja siihen hän sitten melkein putoamalla istahti. Hänen hampaansa kalisivat ja koko ruumiinsa tärisi.
"Tuo vielä olkia", sanoi hän minulle. "Tunkiosta meillä on suojaa tuulta vastaan."