Me olimme ainoastaan muutaman askeleen päässä, muurista, ja Vitalis harppoi sen luo koettelemaan käsin, kun ei silmin saanut selvää esteestä, jota minä sanoin muuriksi ja hän kivikasaksi.
"Muuri se on. Kivet ovat säännöllisesti ladotut, ja minä tunnen muurisaven. Mutta missä on aukko? Etsihän raiteet."
Minä kumarruin maahan ja kuljin muurin sivua kahtaanne käsin tapaamatta raiteita. Siten kuljin toisaalle päin, mutta kaikkialla vain oli umpinainen muuri, eikä ollut mitään tietä, ei vähintäkään merkkiä aukosta. "En minä näe muuta kuin lunta."
Isäntäni oli epäilemättä eksynyt tieltä, niin ettemme olleet löytäneet louhosta. Hän seisoi jonkun aikaa ääneti, sitten alkoi juosta muurin sivua toisesta päästä toiseen. Capi, joka ei ymmärtänyt tätä liikettä, alkoi levottomana haukkua. Minä kuljin Vitaliksen jäljessä.
"Louhos on suljettu muurilla", sanoi Vitalis. "Me emme pääse sinne mistään." — "Mitäs sitten?" — "En tiedä. Ei suinkaan muuta kuin kuolla tähän."
Minulta pääsi tuskan huudahdus.
"Niin, sinä et halua kuolla, sinä kun olet nuori ja elämään mielistynyt. No niin. Lähdemme astumaan. Jaksatko vielä astua?" — "Jaksatteko te?" — "Sitten kun en enää jaksa, niin kaadun kuin vanha hevonen." — "Minne lähdemme?"
"Palaamme Parisiin. Kun tapaamme poliisikonstaapelin, niin annamme hänen kuljettaa meidät poliisivahtikonttoriin. Olisin halunnut välttää tätä, mutta en voi antaa sinun kuolla kylmään. Astutaan, Remini, astutaan, poikaseni. Eteenpäin!"
Ja me lähdimme astumaan tietä, jota olimme tulleet. Mikähän aika nyt oli? En voinut aavistaakaan. Olimme astuneet pitkän aikaa, hyvin kauan ja hitaasti. Oli ehkä puoliyön aika. Taivas oli yhäkin musta, joitakin harvoja tähtiä tuikki, jotka näyttivät pienemmiltä kuin tavallisesti. Tuuli oli kiihtynyt. Se pyöritteli lunta tomuna tien laitamilla ja pieksi kasvojamme. Talot, joiden ohi kuljimme, olivat suljetut ja pimeät. Minusta tuntui, että jos ihmiset, jotka siellä nukkuivat lämpöisissä vuoteissaan, olisivat tienneet, miten meidän oli kylmä, niin he olisivat päästäneet meidät sisälle.
Jos olisimme astuneet kiireesti, niin olisimme pysyneet lämpiminä, mutta Vitalis astui hitaasti ja huohottaen, aivan kuin olisi juossut. Kun häneltä jotakin kysyi, niin hän ei vastannut, kädellään teki vain liikkeen osotteeksi, että hän ei voinut puhua.