Perrineltä ei ainoakaan lausuttu sana mennyt hukkaan, mutta vielä enemmän kuin herra Vulfranin sanat oli häntä kummastuttanut hänen käskevä käytöksensä ja komentava äänensä, jolla hän ilmaisi tahtonsa: Minä en salli sitä kokousta pidettävän… Se on minun tahtoni! Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan sillä tavoin, joka selvästi ilmaisi miten jyrkkä ja taipumaton tuo tahto oli; liikkeet olivat sitävastoin siksi epävarmat, etteivät ensinkään sopineet sanojen kovuuteen.
Rosalie palasi pian iloisen ja ylen onnellisen näköisenä.
"Herra Vulfran lahjoitti minulle kymmenen sousta", hän kertoi näyttäen rahaansa.
"Minä näin sen."
"Se ei tee mitään, kunhan vaan täti Zenobie ei saa sitä tietää, sillä silloin hän ottaisi ne minulta säästääksensä ne minulle."
"Minä luulin ettei herra Vulfran teitä tuntenut."
"Kuinka? Ettäkö hän ei tuntisi minua! Hänhän on kummini."
"Mutta kysyihän hän! 'missä on Rosalie?' vaikka seisoitte ihan hänen vieressänsä."
"Niin, kun hän ei näe."
"Eikö hän näe?"