"Ja oikeinkirjotus?"
"Heikko."
"Mutta mikä siinä sitten on?"
"Sen sanoa teille heti. Olisinhan voinut arvostellakseni hänen taitoaan antaa hänen kirjottaa palasen sanelemisen mukaan, josta olisin nähnyt sekä käsialan että oikeinkirjotuksen, vaan siinä olisikin ollut kaikki. Mutta minä tahdoin tarkempia tietoja ja pyysin häntä kirjottamaan palasen Maraucourtista, kaksikymmentä riviä tahi satakin, ja kertomaan miltä tämä seutu tuntuu. Vähemmässä kuin tunnissa hän kirjoitti minkä kynästä lähti etsimättä sanoja, nelisivuisen todellakin erinomaisen kertomuksen: siitä löytyi kaikki, kauppala, tehtaat, maisema kokonaisuudessansa ja osia siitä; kokonainen sivu on omistettu lammikoille ja niiden kasvillisuudelle, linnuille ja kaloille, mimmoisilta ne näyttävät aamusumussa ja illan vienossa valossa… kaikki niin mainiosti kerrottuna, että luulisin hänen kopioineen sen jonkun hyvän kirjailijan teoksista ellen itse olisi nähnyt hänen sitä kirjottavan. Pahaksi onneksi eivät käsiala eikä oikeinkirjotus vedä vertoja sisällykselle, mutta mitä se oikeastaan siihen koskee. Parin kuukauden kuluttua se asia on autettu, kun sitä vastoin kaiken maailman oppitunnit eivät olisi voineet opettaa häntä kirjottamaan sillä tavoin, ellei hänelle olisi annettu lahjaa nähdä ja tuntea, ja sitten kertoa mitä on nähnyt ja tuntenut. Milloin teillä on aikaa, voitte pyytää häntä lukemaan mitä hän on kirjottanut lammikoista ja silloin saatte nähdä etten liiottele."
Herra Vulfrania tuo ylistely ja todenmukainen arvostelu ilahutti ja rauhottikin, sillä häntä oli vaivannut tuo eriskummallinen mieltymys, jonka nojalla hän noin vain oli ottanut taloonsa tuommoisen vieraan tytön. Neiti Belhommen kertomus hänessä vielä lujemmin vahvisti luulon, että Perrine todellakin oli sivistyneiden vanhempain lapsi. Hän siis kertoi neidelle miten Perrine oli asunut metsästysmajassa perimäisen lammikon rannalla ja miten hän ilman tahi vähillä työkaluillaan oli tehnyt itselleen jalkineet ja hankkinut tarvittavat keittoastiat, joissa oli keittänyt kummalliset atriat, kalastellut lammikosta ja hankkinut munia, kasviksia, marjoja ja muuta tarvittavaa.
Neiden suuremmoisen kasvot kirkastuivat herra Vulfranin kertoessa ja hänen lopetettuaan hän oli hetken ääneti.
"Ettekö luule", hän vihdoin lausui, "että taito hankkia mitä elannon tarpeet vaativat, on ylevä ominaisuus, ehkä kadehdittavin kaikista?"
"Epäilemättä, ja se se juuri minua heti miellytti ja veti hänet puoleeni, se ja hänen kestävyytensä ynnä luonteensa lujuus. Antakaa hänen joskus kertoa teille elämänsä vaiheet, niin saatte nähdä, että on lujuutta kysytty ja että hän on tarvinnut kestävyyttä päästäksensä tänne asti."
"Hän on saanut palkintonsa, kun te olette mieltynyt häneen ja ottanut hänet luoksenne."
"Niin mieltynyt, jopa kiintynytkin, sillä en pane mihinkään niin suurta arvoa kuin kestävyyteen; kestävyyttäni minun on kiittäminen siitä mitä itse nykyään olen. Sentähden minä pyydän teitä karkaisemaan hänen mielensä lujuutta niin paljon kuin suinkin voitte, sillä jos onkin ihan oikein että ihminen voi mitä lujasti tahtoo, niin tarvitaan siihen kuitenkin tahtomisen taitoa, joka ei ole kaikille suotu. Lujaa tahtoa voi kasvatuksen kautta saada, jos vaan on olemassa hyvä kasvatustapa. Tavallisesti pidetään kasvatuksessa luonnonlahjojen kehitystä liian paljon silmällä ja luonteen kehitystä liian vähän, vaikka se olisi ennen kaikkea kehitettävä. Mutta kun tässä on monipuolisesti lahjakas oppilas, niin pitää meidän koettaa silläkin alalla kehittää hänen taipumuksiansa hyvään päin."