"Herra Jumala!" huudahti herra Vulfran. "Oi Jumalani, Jumalani!"
Ja hän pani kätensä ristiin, tuskaantuneen näköisenä, vavisten kiireestä kantapäähän, kauhistuneena ikäänkuin näkisi poikansa haahmon edessänsä.
"Tehän olette lujaluontoinen mies…"
"Mitä auttaa lujaluontoisuus kuolemaa vastaan? Poikani…"
"Niin, täytyyhän teidän saada tietää tuo kauhea totuus: seitsemäntenä päivänä marraskuuta kuoli herra Edmond… Busovatshin kylässä keuhkojen tulehdukseen."
"Se on mahdotonta!"
"Oi, herra Paindavoine! Niin sanoin minäkin saadessani nämä paperit, vaikka ne ovat Ranskan konsulin todistamat; mutta tämä kuolintodistus: Edmond-Vulfran Paindavoine, syntynyt Maraucourtissa Sommen departementtia, kolmenkymmenen neljän vuoden vanhana. Soveltuuhan se alusta loppuun. Kun sittenkin epäilin, niin sähkötin konsulillemme Sarajevoon ja tässä on vastaus: 'Paperit oikeat, henkilö todellakin kuollut'."
Mutta herra Vulfran ei näyttänyt kuuntelevan. Kokoonkyyristyneenä nojatuolissansa, pää alas painuneena rinnalle asti hän ei antanut elon merkkiäkään. Ja Perrine istui siinä tohtimatta liikahtaakaan, saamatta ääntäkään kurkustansa ja peljästyneenä sekä luuli hänen kuolleen.
Äkkiä vanhus kohotti kyynelten huuhtomat kasvonsa, ojensi kätensä ja painoi soittonappulaa, joka johti Talouelin, Théodoren ja Casimiria huoneeseen.
Soitto oli niin kiivas, että kaikki kolme heti saapuivat.