Kaks veljestä ruumishuoneeseen
vei miehen vanhan ja väsyneen.
Hän makasi karkeilla paareillaan
narun jälki mustana kaulassaan.
He laskivat paarit kellariin,
ja painava luukku kumahti niin!
He silloin katsoivat toisiaan,
ja kauhu liikehti kasvoillaan.
Oli, niinkuin jostain kuulunut ois:
suvun kelvottoman on kuoltava pois!
* * *
Ja miehet soutivat vaieten.
Tuli syyskesän ilta ihmeellinen.
Jo päivä laski ja punas' maan
— ei rantaa tuttua kuitenkaan.
Niin toinen veljistä jälkehen
jäi kylän savuja katsellen
ja pientä kaukaista akkunaa
kuin silmää apua anovaa.