Varaesimieheksi valittiin Antti Pikku-Kangas.
Kun kaikki vuosikokouksen tehtävät oli tehty, alkoi tanssi.
Salin nurkkaan istui puolisokea Samppa, jota sanottiin Sokea-Sampaksi ja joka oli kylän soittoniekka.
Kun ääni hänen viulustaan vingahti, niin silloin tuli eloa saliin. Oli kuin sähkövirta olisi johdettu lattiaa pitkin. Tyttösten jalat alkoivat soiton mukaan elää, silmät paloivat ja povet kohoilivat, puoliavoimet huulet päästivät lävitseen kuumia henkäyksiä.
Tuolta tuli ensimäinen, tuolta poikajoukosta. Tyttösten silmät kiilsivät, paloivat. Kenen ottaa? Annan otti, Ison-Kankaan piian. Tuo, joka otti, oli Pikku-Kankaan Antti. Kaikki katsoivat heitä. Muutamia kertoja saivat he kahden lattian kiertää. Tuli toinen ja otti tytön kainaloonsa, taas toinen ja pian oli pareja lattialla yhtenä vilinänä. Soittaja lämpeni, ja sävelet juoksivat kuin keväinen virta. Tanssijat lämpenivät ja sävelet valloittivat heidän korvansa ja veivät silmistäkin näkövoiman. Eivät he nähneet selvästi mitään. Korvat vaan toimivat, muut aistit lepäsivät.
Kalle istui salin seinän vierellä ja katseli tanssia. Hän ajatteli lähteä pois, mutta ei vaan saanut päätetyksi: nyt lähden. — Aina hetken perästä meni siitä Anna sivu. Hän ei näyttänyt mitään tietävän tästä maailmasta. Vihloi niin kipeästi Kallen sisässä, kun Anna siitä sivu meni, käsi toisen olalla ja tuon toisen käsi Annan vyötäröillä. Kalle toivoi, ettei hän näkisi Annaa eikä tuota toista ollenkaan, mutta kuitenkaan ei hän tahtonut päästää heitä pois näkyvistään aina hän odotti, kun he tuolta toisen kautta tulivat näkösälle ja taasen katsoi niin kauvan heidän jälkeensä, kun he taasen katosivat toiselle suunnalle. — Hän kadehti heitä kaikkia ja melkein vihasi itseään, kun ei ollut opetellut tanssimaan. Mutta kerkeäisihän vieläkin. Lempo tuohon myllyyn lähteköön, en minä, mietti hän. Ei, en voi yrittääkään, vaikka mitä tehtäisiin. — Taasen tuli Anna tuon toisen kainalossa. Kallen sydäntä vihlasi niin kipeästi. Hän vihasi tyttöä. Tuollainen tyttö menee kenen syliin kerkeää. Hän olisi mielellään tahtonut jotain tehdä, jotain sellaista, mikä olisi kiduttanut tyttöä, kiduttanut hirveästi, samalla tavalla kuin häntä itseään. Siinä hän istui ja kärsi. Eikä vaan saanut päätetyksi lähteä pois.
Jo alkoivat tanssijat saada kyllänsä. Tuolla yksi pari erosi, tuolla toinen. — Jälellä oli enään muutamia. Niiden joukossa oli Annakin tuon toisen kainalossa. Nyt näki taasen Kalle heidät selvästi, kun he kiersivät lattialla. Hän ei saanut heistä katsettaan irti. Hän oli ihan parkaista tuskasta, kun Anna äkkiä painoi päänsä tuon toisen olkaan. Samassa he taasen menivät sivu. Kalle tunsi kylmän viiman pyyhkäisevän kasvojaan, kun Annan hame heilahti siinä hänen lähellään. Voi, kun hän vihasi ja rakasti! Ei hän tiennyt kumpaa se oli, se oli tuskaa, jota hän kärsi. Minkä vuoksi? Ei hän tiennyt luonnollista syytä siihen. Vaistomaisesti vihasi hän tyttöä, tuota Anttia, joka Annaa pyöritti, soittoa, tanssia ja noita kaikkia, jotka tanssin tähden unohtivat kaikki — väsymyksenkin. Hän ei voinut tanssia. Häntä ei voinut huumata tuo joku, tuo sanoin selittämätön voima, joka nuo toiset oli valtaansa ottanut. Hänen täytyi siinä istua ja kiduttaa itseään, kiduttaa ja vihata itseään ja muita.
Samassa loppui soitto ja hän näki, kuinka Anna erosi tuosta toisesta.
Joko nyt vihdoinkin maltoit lopettaa, mietti hän katkerasti.
Mutta hetken perästä alkoivat sävelet taasen kevätvirran lailla vyöryä kautta salin. Taasen tuli eloa ja taasen tuo — joku — otti nuo toiset valtaansa. Taasen oli Anna jonkun toisen pojan kainalossa ja taasen Kalle vihasi ja kärsi.
Hän odotti yhtätoista kuin köyhä joulua. Sillä yhdentoista aikana lopetettiin aina iltamat ja kokoukset. Mutta vielä ei kello ollut kuin kymmenen. Vielä sai hän pitkän tunnin tuskitella.