Hän on erään helsinkiläisen lehden toimituksessa ja hänellä on siis vapaalippu teatteriin joka ilta. Jos olette kerrankaan nähnyt Lauria, ymmärrätte kyllä.
Ida.
Minulla ei ollut tulitikkuja ja hän kieltäytyi antamasta tulta paperossiini, jollen vastaisi myöntävästi. Kuinkas olisin voinut olla sitä tekemättä!
Elma.
Tässä lienee jo kylliksi. Näenhän selvästi, että muutamat tytöt tahtovat tehdä pilaa minusta, mutta onhan sentään tutkimukseni perusteella tullut heitetyksi pienoinen silmäys naisten sisimpään, olemmehan näin saaneet edes jotain tietoa asiasta, joka usein on uhannut panna päämme pyörälle. Toivon, että te, arv. kuulijani, jatkatte tätä mielenkiintoista tutkimusta!
Käynti Nansenin luona.
Hyvät kuulijat!
Siitä on kohta 15 vuotta, kun tämä Pohjoismainen retkeni, josta aioin teille lyhyesti esitelmöidä, tapahtui.
Eräänä iltana saapui luokseni muuan kumppani kädessä juuri saapunut amerikkalainen sanomalehti "Kultur", jossa luvattiin 5,000 dollaria palkinnoksi sille, joka ilmoittaisi Nansenin olopaikan ja hankkisi hänestä tietoja. Urheilumiehiä kun olimme molemmat, aloimme tuumia, eikö löisi leiville lähteä hankkimaan itselleen nuo 5,000 dollaria. Mutta kumppanillani oli eräs kunnianasia toimitettavana. Hän tahtoi nimittäin hankkia maailmanrekordin tuossa suuressa suksikilpailussa Kolenilla, jonne hiihtäjiä saapui aina hottentottien maasta, ja jonne kiinalaisetkin olivat lähettäneet parhaimmat käpälöitsijänsä, eikä hän sen vuoksi ollut erittäin kernas ryhtymään matkaan. Vaan minua miellytti enemmän dollarit ja niin päätin lähteä matkalle, käy kuinka käy.
Varustin itseni luistimilla ja suksilla ja lähdin rautatietä Ouluun, josta sain erään lappalaisen kyyditsemään itseni Utsjoelle. Tämä, joka oli ollut Oulussa porojaan myymässä, oli hyvin vierasvarainen. Kyytimaksua hän ei ottanut penniäkään ja tultuansa kotiinsa hän tarjosi minulle majapaikkaa useammaksi päiväksi. Minä kiitin kunniasta ja pyysin häntä sen sijaan hankkimaan minulle opasta merenrantaan. Hyvin avuliaasti hän oli heti valmis tarjoamaan siksi renkinsä, erään nuoren Uuniemeltä kotoisin olevan punapäisen pojan. Tämän kanssa lähdimme seuraavana päivänä, 27 päivänä joulukuuta, ja hän lupasi opastaa minut Lebesbyhyn Laijisvuonon rannalle, missä hän tiesi valaspyytäjien oleskelevan hyvin myöhään talvella. Saavuttuamme neljän päivän päästä tuohon pieneen, haisevaan, kalansuomuksista hopealle hohtavaan kauppalaan, otin oppaaltani jäähyväiset ja aloin etsiä laivaa, joka pian lähtisi merelle. Silmiini pisti satamassa heti eräs muista laivoista suuruutensa ja komeutensa puolesta eroava höyrylaiva, josta päätin mennä kysymään, aikoiko se pian lähteä merelle. Tultuani laivaan hämmästyin suuresti nähdessäni siellä joukon kanuunoita, joista päättäen luulin laivaa joksikin sotalaivaksi. Tästä erehdyksestäni auttoi minua laivan katteini, eräs suuri, hartiakas, parroittunut mies, joka selitti, 'että laiva, nimeltään "Sven" kuului tuolle mainiolle norjalaiselle valaspyytäjälle Sven Fayn'ille ja että se neljän tunnin perästä lähtee valaspyyntiin Huippuvuorten luo sekä, että se kernaasti vie minut muassaan. Kiirehdin kaupunkiin hakemaan kapineitani, joita minulla oli selässä kannettava laukku, luistimet ja sukset keppineen sekä eräs Vincceter-Rapeter tehtaan mainio kivääri. Puukko y.m. olivat aina muassani, vähäset lääke- ja ruokavarat olivat laukussani. Laiva lähti, kuten sanottu, uuden vuoden aattona kiitämään Huippuvuoria kohti. Meri näytti aivan mustalta ja aaltoili hyvin raskaasti. Ilma oli kovin pimeä, sillä sumuinen sää esti revontulet näkymästä.